Energia on vaikea vaaliteema. Tästä huolimatta energia-alan ammattilaiset jaksavat uskoa, että jokainen tuleva vaali on energiavaali. Kerrankin äänestäjät pääsevät päättämään kivihiilen kohtalosta tai turpeen asemasta tai ydinvoimasta tai lepakoita räjäyttelevästä tuulivoimasta tai metsäenergiasta tai peräti päästökaupparemontista. Ennakkointoilusta huolimatta näin ei kuitenkaan tapahdu. Päättäjiksi pyrkivät tarttuvat mieluummin päivähoidon, joukkoliikenteen, työllisyyden tai sosiaalipolitiikan kaltaisiin kysymyksiin. Hetki sitten käytyjen kuntavaalien yli 33 000 ehdokkaasta sentään yksi taisi luvata järjestää ydinvoimalaitoksella tuotettua kaukolämpöä kotikaupunkiinsa, mikäli tulee valituksi valtuustoon.

Energia-asiat eivät kosketa ihmisten arkea — siksi niihin ei tartuta. Miten niin energia-asiat eivät muka kosketa? Somettaminenhan loppuu välittömästi, jos älypuhelimen akut eivät saa latinkia sähköverkosta, päiväkotien aamupuurot jäävät keittämättä, metrot ja sähköjunat hyytyvät raiteille ja tietokoneet mykistyvät — kodeissaan mummot kuumenevat, kun kämpät kylmenevät ilman kaukolämmitystä.

Energia ja energiajärjestelmät näyttäytyvät monissa mielikuvissa yhä jonkinlaisena peruspalveluna, vaikka sähkömarkkinoilla on kilpailtu hampaat irvessä jo vuosikymmenet ja kaukolämpöjärjestelmien on joka päivä kyettävä osoittamaan hyvät puolensa muihin lämmitystapoihin verrattuna. Energiatoimialan otsaan syöpyneen yhteiskunnallisen infrastruktuurin leima voi olla kuitenkin syvemmällä kuin osataan arvata.

Kuntavaaleissa energia ei saanut näytelmässä sivurooleja — ei edes vahtimestarin paikkaa teatterirakennuksen ovelta. Joissakin kunnissa energia saattoi nousta alueelliseksi kysymykseksi esimerkiksi kaavoituspolitiikan osana. Energia on kuitenkin hyvin kunnallista toimintaa. Kunnat omistavat yli 80 prosenttia kaukolämpöyhtiöistä, enemmistön sähköverkkoverkkoyhtiöistä ja kolmanneksen sähköä tuottavista yhtiöistä. Kuntavaaleissa valittavat päättäjät ovat myös merkittäviä päätöksentekijöitä energia-alalla — mikäli niin haluavat. Omistajapolitiikan kautta kuntapäättäjät pääsevät ohjailemaan ainakin jossain määrin kuntien omistamien energiayhtiöiden toimintaa — ehkä päättämään alueellisista voimalaitosinvestoinneista, voimalaitosten polttoainevalinnoista tai siitä, miten paljon kunnan oma toiminta aiheuttaa kasvihuonekaasupäästöjä. Energiayhtiöiden omistajaohjaus tai kunnalliset energiastrategiat eivät kuitenkaan ole selvitysten mukaan kovin yleistä huttua Suomessa.

Ympäristöpuolueeksi profiloituneiden vihreiden poliittisen kannatuksen roima kasvu voi muuttaa energiakysymysten painoarvoa kunnissa. Tulevaisuudessa kunnissa ehkä käydään aikaisempaa enemmän energiapoliittista keskustelua: väännetään kättä siitä, poltetaanko kunnan omistaman voimalaitoksen kattilassa turvetta vai metsähaketta tai kuinka nopeasti kunnallisen voimalaitoksen kivihiili olisi korvattava jollain muulla polttoaineella.

Tähän asti energiapoliittinen ohjaus Suomessa on painottunut Brysselin ja Helsingin tekemiin lainsäädännöllisiin päätöksiin, vaikka kunnilla itselläänkin on alueellista liikkumavaraa. Nousevatko energiapoliittiset aiheet vihdoinkin niiden ansaitsemalle tasolle kunnallisessa päätöksenteossa vai onko tämäkin pelkkää toiveajattelua.

Petri Sallinen
kirjoittaja on Energiauutisten toimituspäällikkö