Kuinka energiajärjestelmää kehitetään 2020-luvulla — tätä pohditaan parhaillaan Euroopan unionissa ja Suomessa. Syynä pohdiskeluun on energiajärjestelmien tukemiseen tarkoitettu julkisen rahan käyttö. Energiayhtiöt ovat myös osallistuneet keskusteluun. Niiden mielestä energia-ala ei tarvitse veroeuroja. Tukiallergialle on monta hyvää syytä.

Julkiset tuet ovat osoittautuneet äärimmäisen herkiksi poliittisille tuulahduksille — energia-ala päinvastoin kaipaa vakautta ja pitkäjänteisyyttä. Kuvio toimii yleensä niin, että ensin energia-alalle luvataan järjestää julkista tukea erilaisten hyvien asioiden toteuttamiseen. Tämän jälkeen alkaa uuden teknologian kehittäminen. Sitten kun poliittista hyväksyttävyyttä nauttiva teknologia on saatu valmiiksi, alkaa raivopäinen hankkeiden toteuttamisen kujanjuoksu. Lopulta uudet laitokset ovat toiminnassa ja samalla päättäjille valkenee, että valtion kassasta vuotaakin miljoonia euroja uusien laitosten toiminnan tukemiseen. Tämän jälkeen tehdään pikainen korjausliike uusien verojen avulla tai rajaamalla tukien käyttökohteita. Lopputuloksena on vesitetty, tehoton ja kallis toimintamalli, joka ei kannusta ketään pitkäjänteiseen ilmastotyöhön.

Tästä syystä energiayhtiöt eivät ole innostuneita verovaroin ylläpidettävistä tukijärjestelmistä — markkinaehtoisesti toimivan päästökaupan vahvistaminen maistuisi selvästi paremmalta. Tämän on huomannut myös Euroopan unioni, joka on ryhtynyt asiassa toimiin. Päästökauppaa ei passaa unohtaa, vaikka jotkut ovat jo heittämässä päästökaupan osalta kirvestä kaivoon. Siksi päästökaupan hyödyt on syytä palauttaa mieliin.

Päästökauppa johtaa aina haluttuihin päästövähennyksiin — kansantaloudellisten tilanteiden muutoksista huolimatta. Taantumassa teollisuustuotanto supistuu ja silloin päästöoikeuksien hinta laskee, koska niistä on ylitarjontaa. Noususuhdanteessa tapahtuu päinvastoin.

Päästöoikeuksien myynti tuottaa huutokauppatuloja valtioille ja samalla lisärahoitusta ilmastomuutoksen torjuntaan. Lisäksi huutokauppatuloilla voidaan kompensoida ilmastopolitiikan toteuttamisesta johtuvia vientiteollisuuden kustannuksia.

Päästökaupalla on myös täydet mahdollisuudet laajeta koko maailman kattavaksi ilmastopoliittiseksi työkaluksi. Silloin päästöoikeuksia ostettaisiin ja myytäisin kaikkialla ja kaupankäynti voitaisiin tarvittaessa linkittää.

Päästökaupalla on muitakin hyviä ominaisuuksia. Päästökauppa antaa mahdollisuuden toteuttaa päästövähennysprojekteja myös Euroopan unionin ulkopuolella. Päästökauppa ei valikoi voittavaa teknologiaa, vaan kannustaa kaikkia innovoimaan — yli 11 000 eurooppalaista yritystä voi innostaa kehitystiiminsä etsimään erilaisia keinoja vähentää päästöjä suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Eikä tässä vielä kaikki. Päästökauppa tarjoaa kaikille energiayrityksille ennakoitavan ja tasapuolisen kohtelun.

Tässä monta syytä, miksi valtioiden vähiä rahoja ei kannata suunnata päästökauppasektorilla toimivien yritysten sähköntuotannon tukemiseen. Rahat voi käyttää viisaammin. Selvästi parempi kohde olisi päästökaupan ulkopuoliset toimialat, eli liikenne, maankäyttö ja asuminen, joita kutsutaan myös taakanjakosektoriksi. Taakanjakosektorilla päästövähennykset eivät synny ilman poliittisia päätöksiä, joten siellä julkiselle rahalle olisi kysyntää. Taakanjakosektorilla julkisen rahan käyttö tuottaa myös todellisia hyötyjä.

Tällä hetkellä liikenne aiheuttaa taakanjakosektorin suurimmat päästöt. Liikenteen päästövähennystoimiin suunnatuilla ylimääräisillä veromiljoonilla voidaankin saada aikaiseksi paljon ilmastohyvää. Siksi uusiutuvaan energiaan perustuvalle sähkötuotannolle Suomessa kaavailtu 13 miljoonan euron vuotuinen tuki kannattaa lisätä liikenteen modernisoinnille varatun 25 miljoonan euron kaveriksi. Tällä summalla voidaan jo tehdä todellisia tekoja.

Jukka Makkonen
kirjoittaja on energia-asiantuntija