Sähkön käyttäjiä on paljon. Onneksi heidän sähköntarpeensa ei ole aivan samanaikaista, vaan risteilee käyttötarkoituksesta, säästä ja ajankohdasta riippuen. Mitä tasaisemmin nuo tarpeet voidaan limittää toisiinsa sitä tehokkaampia ja tehokkaassa tasaisessa käytössä olevia tuotantolaitoksia voidaan hyödyntää. Tuon kysynnän hallintaa on pyritty ottamaan haltuun vähintään jo 70-luvulta lähtien. Menetelminä ovat olleet muun muassa päivä-yö-, kesä-talvi-hinnoittelut sekä kuormitusten verkkokäskyohjaus.

Nyt nuo menetelmät ovat markkinoiden avautumisen mukana lähes kadonneet. Tällä hetkellä on muotia puhua energiansäästöstä. Sitä tavoitellaan muun muassa katselmoimalla ja todistelulla. Niistä on olemassa lakejakin. Yhteydet energian säästöön, rahan säästöön ja päästöjen vähentämiseen ovat aika löyhät. Verotuloja on tosin saatu lisää ja työllistetty erilaisia kalliita katselmoijia asukkaiden ja yritysten kustannuksella.

Energiansäästön yleistäminen myös sähkö mukaan lukien on virhe. On täysin outoa laskea yhteen erilaisten polttoaineiden lämpöarvoja ja sähköenergiaa, jolla on yksi muuttuja muita enemmän. Sen tuotanto- ja toimituskustannus on voimakkaasti sidottu käytön ajankohtaan. On myös hassua laskea saavutettuja sähkön säästöjä vuosienergioina ja vakiohintaisina kilowattitunteina ilman niiden muuntamista euroiksi. Lisäksi energiansäästöistä ja päästövähennyksistä puhutaan välittämättä noiden saavutusten hinnasta tai aiheutuneista investointikustannuksista.

On keinotodellisuuden luomista ohjata kysynnän hallintaa myymällä erilaista tuuli-, eko-, norppa-, jne. –sähkötuotteita kahdeksi vuodeksi sitovin vakiohinnoin. Sellainen toiminta tarkoittaa, että sähköä myydään samaan hintaan myös sähköntuotannon runsaspäästöisimpinä vuoden ja vuorokauden tunteina ilman mitään hintaohjausta parempaan käytökseen. Sähköverokin on tasasuuruinen ympäri vuoden sähkön tuotantotavasta tai myyntihinnasta riippumatta, vaikka sähkö olisi kokonaan peräisin päästöttömistä vesi-, ydin- ja tuulivoimasta. Hintajoustosta ja sen tavoittelusta puhutaan, mutta sähkön käyttäjille ei anneta mahdollisuutta reagoida siihen oikealla tavalla eli vaikuttamalla käytön määrään ja sen ajankohtaan.

Oikea reagointi on mahdollista ostamalla sähkö tuntihinnoiteltuna ja –laskutettuna. Sen mahdollistavat joka talouteen asennetut etäluettavat tuntimittarit. On iso virhe, ettei tuota valtavaa tuntimittari-investointia ole otettu kuluttajia hyödyttävään käyttöön, vaikka he sen maksoivat. Eivät edes ympäristöviranomaiset eivät uskaltaneet tai halunneet johtaa asioita siihen suuntaan, että sähkön myynti tehtäisiin sallituksi vain tuntihinnoiteltuna, vaikka vasta sitä kautta sähkön tuotannon aiheuttamat päästökustannukset saataisiin kunnolla ohjattua niiden aiheuttamisajankohtaan –  ja aiheuttamaan hintajoustoa.

Tosin, jos kaikki sähkö laskutetaan tuntihinnoiteltuna, se vaikuttaisi merkittävällä tavalla myös monien ”kannattavina” pidettyjen energiainvestointien päästöjärkevyyteen ja suotavuuteen. Näet monet niistä säästäväisessä käytössäänkin tarvitsevat edelleen paljon talvikauden päästöistä energiaa vaikka säästävät sitä muulloin, eli ne huonontavat sähkön huipputehon vuotuista käyttöaikaa. Pahin ja veronmaksajalle kallein näistä ”kannattavista” investoinneista lienee tuulivoima.

Jos esimerkiksi kaikki Suomen omakotiasukkaat siirtyisivät tuntisähkön ostajiksi, he tekisivät siinä merkittävän hintaan reagointia tarkoittavan ympäristöteon ja hyötyisivät siitä taloudellisesti vähintään vuoden alussa nousseen sähköveron verran. Kuitenkin tämä hintajoustaminen on mahdollista vain, jos ei viime vuoden puolella ole tehnyt kahdeksi vuodeksi sitovaa kiinteähintaisen sähkön ostosopimusta.

Kun Itävallassa vuonna 1978 päätettiin olla ottamatta käyttöön valmis Zwentendorfin ydinvoimalaitos ja Suomessa vuoden 1993 eduskuntapäätöksellä jätettiin käynnistämättä Olkiluotoa 3:a edeltäväksi tarkoitettu ydinvoimalahankinta sekä Ruotsissa vuosina 1999 ja 2005 suljettiin kaksi toimivaa Barsebäckin ydinvoimalan yksikköä ja Saksassa päätettiin vuoden 2013 ”Energiakäännöksellä” luopua ydinvoimasta, nämä ”vihreät ympäristöteot” johtivat EU:ssa laajempaan ja pysyvämpään puolalaisen kivihiilen, saksalaisen ruskohiilen ja virolaisen palavankiven käyttöön sähkön tuotannossa sekä runsaaseen kaasun käyttöön ja riippuvuuteen venäläisestä maakaasusta. Näiden toimien jälkeen sovittuihin päästö- ja uusiutuvien käyttötavoitteisiin pääseminen tulee mahdottomaksi tai ainakin erittäin kalliiksi ja kohdistuu ikävimmin asumiseen, pienituloisiin ja pienyrittäjiin. Voidaankin todeta, että tuulivoimauskovaiset ja vesialtaiden vihaajat sekä ydinvoiman ja sähkölämmityksen inhoajat ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat suuret vahingot EU:lle ja Suomen kansantaloudelle. Tätä ongelmaa ei kysynnän hallinnalla ja hintajoustolla voida ratkaista.

eero.pere(ät)gmail.com