Sähkön ja lämmön yhteistuotannosta sekä kaukolämmityksestä puhuminen on tällä hetkellä trendikästä Euroopassa. Euroopan unioni pyrkii edelleen määrätietoisesti vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään. Samalla energiankäyttöä tehostetaan. Kaukolämmitys sekä sähkön ja lämmön yhteistuotanto (CHP) on nostettu merkittäväksi keinoksi selvitä tästä urakasta. Kun EU:n on vuoteen 2030 mennessä nipistettävä päästöjä 43 prosenttia vuoden 1990 päästötasosta ja parannettava energiatehokkuutta 27 prosentilla, on vaikea löytää parempia, nopeammin ja laajemmin vaikuttavia keinoja kuin kaukolämmitys ja CHP.  

Vertailuluvut saavat kuitenkin aatoksiin. Kaukolämmöllä on 46 prosentin osuus Suomen lämmitysmarkkinoista. EU-maissa osuus on jää 10 prosenttiin. Tätä luonnollisesti selittää lämmityksen vähäinen tarve eteläisissä EU:n jäsenmaissa.

Pohjois-Amerikassa kaukolämmitys on vieläkin harvinaisempaa. Siellä sen osuus on vain neljä prosenttia, vaikka maanosan lämmitystarve on suurempi kuin Etelä-Euroopassa. Suomen suurkaupungeissa kaukolämpö on ylivoimainen lämmitysmuoto — sen osuus asuinkerrostalojen lämmityksessä kohoaa yli 90 prosenttiin. Mitä enemmän ihmiset asuvat pientaloissa, sitä enemmän lämmityksessä käytetään sähköä, puuta, lämpöpumppuja ja kevyttä polttoöljyä — tässä järjestyksessä.

Läntisen maailman nihkeyttä yhdistettyä sähkön ja lämmön tuotantoa ja kaukolämmitystä kohtaan on selitelty järjestelmän sosialismikytköksillä. Tämä ei aivan pidä paikkansa, sillä historian valossa olettaisi kehityksen olleen toisenlainen. Yhdysvallat näet mainitaan yhtenä kaukolämmityksen aloittajana jo 1910-luvulla. Samoihin aikoihin myös Saksassa oivallettiin keskitetyn lämmitysmuodot edut. Saksa onkin Keski-Euroopan maista Itävallan ja Sveitsin ohella panostanut kaukolämmitykseen. Näissä maissa on alusta alkaen rakennettu jossain määrin myös yhdistettyä sähkön ja energian tuotantoa. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Suomi ja Pohjoismaat painelivat kuitenkin ohi.

Vain muutama vuosi sitten Suomen energiainnovaatioihin tutustumaan tulleet kansainväliset vieraat kyselivät tuotetaanko täällä jo sähköä ja lämpöä samoissa voimalaitoksissa? Kysymys hieman hymyilytti isäntiä, sillä kaukolämmöllä ja yhteistuotannolla on Suomessa reilusti yli 50-vuotinen historia. Kaukolämmön voittokulku on menestystarina, joka kannattaa kertoa. Puolet suomalaisista asuu kaukolämmitetyissä kiinteistöissä, sillä se on yleisin lämmitystapa lähes kaikissa kaupungeissa ja taajamissa.

Helsingin Käpylään rakennettiin sotien vuoksi pitämättä jääneitä vuoden 1940 olympialaisia varten Suomen ensimmäinen kaukolämpöjärjestelmä. Kaukolämmitys sai kuitenkin Suomessa vauhtia vasta seuraavilla vuosikymmenillä. 1960-luvun lopussa kaukolämmitysverkko oli vain runsaalla 20 paikkakunnalla. Nykyisin kaukolämpöjärjestelmä on rakennettu lähes kaikkialle, missä se on taloudellisesti kannattavaa ja kilpailukykyistä. Markkinatilanteen ja uusien tekniikoiden myötä myös pientalot voidaan kilpailukykyisesti liittää kaukolämpöverkkoon — viidennes pientaloista lämpiää nykyisin sähköllä ja seitsemän prosenttia kaukolämmöllä.

Niissä maissa, joissa talot ovat eristämättömiä ja yksilasiset ikkunat falskaavat, on helpompi parantaa rakennuskannan energiatehokkuutta. Monella EU:n jäsenmaalla on kuitenkin hyvä mahdollisuus säästää energiaa ja vähentää päästöjä yhdistetyn sähkön ja lämmön tuotannon avulla sekä kaukolämmityksellä. Myös yritysten energiatehokkuudessa riittää monessa EU:n jäsenmaassa työsarkaa.

Mikä sitten Suomessa on vaikeinta? Rakennukset eivät ole energiasyöppöjä. Kaukolämmön mahdollisuudet on hyödynnetty. Suomessa etenemistä hidastaa se, että sähkön tuotantoon ei näillä markkinahinnoilla kannata investoida — tämä heijastuu myös sähkön ja lämmön yhteistuotannon kannattavuuteen.