Hallitusneuvottelujen aluksi Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen esitteli Säätytalolla näkemyksiä Suomen vastuista ilmastotyössä. Kaikki kunnia ja arvostus paneelin työlle, mutta sitä rasittaa tietty perspektiiviharha. Paneelin työn tulos kuvaa hyvin Suomen tilannetta, mutta osana Eurooppaa meidän pitäisi hahmottaa myös laajempi kuva.

Suomi on nimittäin EU:n jäsenmaana antanut EU:lle oikeuden päättää ilmastopolitiikan raameista. Tällä hetkellä Suomella on EU:ssa asetetut vähennystavoitteet kaikille osa-alueille. Neuvotteluissa on sovittu, mikä on Suomen oikeudenmukainen siivu jäsenmaiden ryppäässä.

Sekä EU että Suomi ovat sitoutuneet Pariisin sopimukseen. Olisi kummallista, jos koko EU ei kuuluisi siihen joukkoon, jolta ilmastotieteilijät odottavat nopeampia toimia. On todella vaikea kuvitella tilanne, jossa EU olisi globaali hidastelija. Tämän vuoksi ilmastopolitiikan perusyksikkönä pitäisi koko ajan nähdä EU — ei yksittäisiä jäsenmaita.

Keskinäisen työnjaon mukaan EU hoitaa päästökauppasektorille kuuluvan raskaan teollisuuden ja energiantuotannon päästöt kohti nollaa. Suomen työlistalla on tehdä sama temppu taakanjakosektorille kuuluvien liikenteen, maatalouden ja pienteollisuuden päästöille. Näitä päästöjä ollaankin alentamasta ensi vuosikymmenellä noin 30 miljoonasta tonnista 20:een.

Tai no — ei ehkä ihan nollaan, sillä meillä on takataskussamme maankäyttösektorin metsähiilinielu. Se on kuitenkin jo jaettu. EU otti siitä itselleen LULUCF-päätöksellä hieman alle 25 miljoonaa tonnia. Metsähiilinielulla EU pystyy kuittaamaan sellaisia päästöjä, joita ei saada pois päästökauppasektorilta ennen vuotta 2050. Näitä voi syntyä taloudellemme tärkeästä raskaasta teollisuudesta. Nykytyönjaolla EU:n pitäisi saada päästökauppasektorin ja metsien hiilinielujen balanssi nollaan vuoden 2050 tietämillä. Pariisin sopimuksen velvoitehan oli saattaa päästöt ja nielut tasapainoon vuosisadan jälkipuoliskolla.

Suomelle jäi LULUCF-päätöksenteossa 2,5 miljoonaa tonnia metsämaan hiilinieluja. Ne eivät kuitenkaan ole suoraan käytettävissä, sillä samoilla nieluilla pitää saada Suomen maankäyttösektori nollapäästöiseksi. Jos maankäyttösektoria sääntelevä politiikka onnistuu ja saamme sen kokonaisuudessaan nieluksi, voimme hyödyntää nielua taakanjakosektorin päästöjen vähentämisessä.

Suomen rooli Pariisin sopimuksen täyttämisessä on saattaa balanssiin taakanjakosektorin päästöt ja maankäyttösektorin nielut. Näin nähtynä 2030-luvun hiilineutraalius tulee olemaan haastava tavoite. Tämä onnistuu ehkä siinä tapauksessa, jos osa päästöistä voidaan kompensoida Suomen rajojen ulkopuolella. Tai jos teknologiset hiilensidonnat saadaan paremmin hyötykäyttöön ilmastopolitiikassa (esimerkiksi hiilidioksidin talteenotto, CCS/CCU). Tai sitten hiilinielujen allokointi EU:n ja Suomen välillä pitää miettiä uudestaan.

Mitä Suomi voi nyt tehdä, kun kansa kokee huonoa omaatuntoa? Hyväksytään se, että ilmastopolitiikan rakenne ja päätavoitteet pitää sopia EU-pöydissä. Panostetaan teknologisen osaamisen kehittämiseen, jotta voimme myydä sitä muille maille. Saamme näin kasvatettua teknologiavientiä ja vähennettyä omia päästöjä. Mietitään vielä kerran ilman ideologisia linssejä, millä keinoilla päästöjä saadaan alas. Olisiko esimerkiksi pienissä reaktoreissa potentiaalia?

Jukka Makkonen
kirjoittaja on Energiateollisuus ry:n asiantuntija