Tavaroiden tuonti ja vienti ovat käsitteinä protektionistisen kauppapolitiikan ilmentymiä. Tällaisessa järjestelmässä maan rajalle pystytetään muuri, joka rajoittaa tavaroiden tuontia. Muuriin järsityistä yksisuuntaisista aukoista taas voidaan valtiollisin tukitoimin pullauttaa vientituotteita maailmalle. Järjestelmän tavoitteena on kotimarkkinoiden suojaaminen ja omien tuotteiden aseman (ansioton?) vahvistaminen.

Tavaroiden ja palveluiden vapaa liikkuvuus on osa Euroopan unionin perusperiaatteita — EU-alue on kaikkien eurooppalaisten yritysten kotimarkkina, jossa markkinaehtoisuus ja tuotannontekijöiden optimointi ohjaavat toimintaa. Tästä huolimatta Suomeen yhä tuodaan sähköä esimerkiksi Ruotsista ja Virosta ja sitä viedään esimerkiksi Saksaan. Tämän logiikan mukaan helsinkiläinen sähkökauppias varmaankin vie sähköä Lappeenrantaan ja tuo sitä Rovaniemeltä.

Samalla puheet sähköntuotannon omavaraisuudesta ja kotimaisuusasteen lisäämisestä ovat nousussa. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että sähköntuotannon omavaraisuusastetta nostettaisiin EU:n alueella, eli eurooppalaisten sähköntuottajien kotimarkkinoilla — lisäysten pitäisi tapahtua Suomessa ja saksalaisten mielestä varmaankin Saksassa. Suomessa ollaan huolestuneita siitä, että olemme entistä riippuvaisempia ruotsalaisen sähkön tuonnista. Kukaan ei kuitenkaan sano olevansa tyytyväinen siihen, että tuotteiden saatavuus kotimarkkinoilta on hyvä, jolloin ei tarvitse turvautua sähkön tuontiin EU-alueen rajojen ulkopuolelta. Pitäisikö tamperelaisen sähkökauppiaan olla huolissaan siitä, että sähkön tuonnin riippuvaisuus Oulusta on kasvussa.

Kun eurooppalaisia sähkömarkkinoita hahmoteltiin 1990-luvun alussa, vannottiin markkinaehtoisuuteen, tehokkuusajatteluun ja tuotantopanostetn optimointiin. Sähköä tuottavien voimalaitosten visioitiin sijoittuvan yhteismarkkinoilla aina sinne, mihin niitä on edullisinta rakentaa, missä rahan ja työvoiman hinta on halvin ja missä poliittiset riskit ovat pienimmät — tällaisessa ajattelussa oleellista ei ole voimalaitosten maantieteellinen sijainti, vaan niiden rakentamisen ja käytön edullisuus. Suomalaiset voimantuottajatkin arvelivat rakentavansa voimalaitoksensa vaikka Espanjaan, mikäli se olisi siellä edullisinta sähkön tuotannon kannalta.

Vuonna 2014 sähköä kuitenkin tuodaan ja viedään sujuvasti Suomen rajojen yli muista EU-maista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mihin EU:n yhteisiä sähkömarkkinoita tarvitaan, jos protektionistiset käsitteet elävät, voivat hyvin ja lihovat — ja samalla EU:n jäsenmaat kehittävät kilvan kansallisia viritelmiä esimerkiksi oman kansallisen bioenergian tuotantoa vahvistamaan. Jäävätkö EU:n yhteiset sähkömarkkinat ylätason ideaksi, jonka sisälle leivotaan uudestaan kansallisia markkinoita ja kansallista omavaraisuusajattelua — eikös tässä hommassa alun perin pitänyt optimoida eurooppalaiset energiantuotannon resurssit, joilla vahvistetaan energiaa käyttävän eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla.