Sähköverkkoasentaja Arvo Jämerä istui jouluaaton aamuna yksin keittiön hämärässä. Seinäkello virnisteli tyytyväisenä ja tutki harvinaisen aamuvieraan puuhia. Tavallisesti aamuviideltä kaikki nukkuivat talossa, mutta jouluaattoaamu oli poikkeus. Joulukinkun paistaminen hiljaisina aamuyön tunteina oli Arvon ikioma jouluseremonia, johon yläkerrassa nukkuvat vaimo ja lapset eivät saaneet osallistua. Hiljaisessa yksinäisyydessä Arvo lajitteli mielessään vuoden tapahtumat muistojen laatikkoon ja pohti omia asioitaan. Syksy olikin ollut kiireinen. Myrskyjen roiskimia puita oli kiskottu johtimilta monta viikkoa, katkenneita pylväitä vaihdettu ja johtojakin uusittu kilometrien matkoilta. Mieltä oli kalvanut myös pelko työpaikkojen katoamisesta sähköalan yleisessä myllerryksessä. Energiaviraston korkea virkamieskin oli uhkaillut verkkotoimiluvan menetyksellä, mikäli sähkökatkoja ei saataisi alueella kuriin. Lopulta kaikki oli kuitenkin järjestynyt niin kuin asioilla on tapana järjestyä. Arvo huokasi. Jouluvalmistelutkin oli hoidettu — tällä kertaa mitään ei ollut unohtunut.

Paistuvan kinkun ensimmäiset tuoksut iskivät Arvon suureen nenään kuin ohjus. Tuoksu laukaisi vatsanpohjassa kurinan ja mielessä odotuksen. Samassa hiljaisuus kuitenkin mureni tomuksi — puhelimen ulina pudotti Arvon mietteistä keittiön lattialle.

— Suksisuon takana on puita kaatunut johdoille. Puoli kylää on pimeänä. Talot kylmenevät ja mummot kuumenevat, kuului verkostopäällikön ääni puhelimesta kertovan.

Arvon juhlamieli oli tiessään. Todellisuus odotti ulkona pakkasessa. ”Vahtikaa kinkkua”, kirjoitti Arvo pikaisesti jääkaapin oveen kiinnittämäänsä lappuun. Pian mies kiiruhti jo pakkashaalareihin sonnustautuneena kohti sähköyhtiön huoltotoimistoa.

Sähköyhtiön sinivalkoinen huoltoauto mulkoili Arvoa uneliaasti huoltotoimiston parkkipaikalta. Arvo avasi nopeasti huoltohallin ja kytki työkaluja sisältävän perävaunun auton peräkoukkuun. Kohmeisilla kourillaan Arvo kopeloi auton oven auki ja kömpi sisälle.

— Olga, Olga, älä nyt petä minua, mutisi Arvo jurnuttaen autonsa starttimoottoria. Auto karjahti kolmannella yrityksellä käytiin ja sylkäisi lämmityslaitteen säleiköstä kuivia koivun lehtiä Arvon kasvoille.

Mies loikkasi pihalle kaapimaan jäätä autonsa kasvoilta. Perävaunusta puuttuivat vielä tolppakengät, joita Arvo kuumeisesti metsästi huoltohallin hyllyiltä. Etsimiseen tuskastunut mies vilkaisi lopulta perävaunuun uudestaan. Siellähän tolppakengät nököttivät siististi moottorisahan, kirveen ja muiden työkalujen vieressä. Mitä minä kirveellä korjaushommissa teen, mutisi ärtynyt asentaja sulkiessaan perävaunun luukkua.

Suksisuo oli sähköyhtiön jakelualueen pohjoislaidassa. Vanha auto hyrisi tyytyväisenä Arvon tutuissa ja tukevissa käsissä. Arvo kääntyi valtatieltä vanhalle kylätielle, joka oli kasvanut maiseman mutkaiseksi maamerkiksi vuosikymmenten aikana lukemattomien matkamiesten kuluttamana. Yhä tie muisti, miltä tuntuvat kenkien pohjien kosketus, hevosten kavioiden koputus tai auton renkaiden pehmeä suhina. Talvisessa maisemassa kyyristelevät harmaat heinäladot muistelivat kadonnutta kesää.

Edessä näkyi jo tien poikki rojahtanut suuri kuusi. Synkkäilmeinen Arvo pysäytti autonsa ja ryhtyi tutkimaan vahinkoja. Puu oli kaatunut pylväiden väliin — pylväät olivat kunnossa, mutta miten pitkä puuvanhus oli voinut kaatua johdon alitse katkaisematta johtoa.

— Onko tämä jokin joulupila, karjui vihainen Arvo Jämerä puhelimeensa. Toisessa päässä käytönvalvoja kuunteli hölmistyneenä Arvon puhetta.

— Johto on poikki eikä se ole mitään pilaa. Johdossa ole ei ole jännitettä ja sen tietää kylän jokainen mummo ja ukko, vastasi käytönvalvoja.

— Puhelimet ovat ruuhkautuneet valituksista ja yksi isäntä kävi aamulla paikan päällä toteamassa puun aiheuttaman vahingon. Korjaa nyt vain kiltisti vika ja kerro meille, koska jännitteen voi kytkeä takaisin, totesi käytönvalvoja ennen kuin hän paiskasi luurin kiinni.

Vihasta punottava Arvo nousi tolppaan kuin orava. Häneltä jäi kuitenkin huomaamatta lumiseen pylvääseen jääneet pienet kenkien jäljet. Sähköverkkoasentajan kokeneet silmät eivät myöskään havainneet johtimeen tehtyä taidokasta korjausta. Hölmistynyt mies ei voinut muuta kuin todeta johtimen olevan kunnossa.

Arvo tuiskahti pylväästä vauhdilla hankeen ja noukki perävaunusta moottorisahan. Nopeasti mies karsi kuusen, heitteli latvuksen ja enimmät oksat autonsa lavalle maisemaa rumentamasta. Runko lyheni taitavan miehen käsissä tukeiksi, osa pölleiksi ja lopulta Arvo huomaisi pilkkovansa puuta klapeiksi kuin kesämökillä konsanaan. Lopulta hikinen mies pysähtyi kirveensä varteen tekemisiään ihmettelemään — korjaustöihin ja linjanraivaukseenhan ei kuulu klapien tekeminen.

Entistä hämmentyneempi mies pakkasi työkalunsa perävaunuun ja pyysi käytönvalvojaa kytkemään johdon jännitteiseksi. Käytönvalvoja ihmetteli, miten Arvo oli suoriutunut tehtävästään näin nopeasti. Arvo mutisi jotain, mutta oli tyytyväinen käytönvalvojan kiitoksista.

Kun Arvon auto katosi metsänlaitaan, kuului sähköpylvään nokasta pellin pärinää. Tuskin polvenkorkuinen hahmo päristi alumiinipeltiä pienillä kapuloilla.

— Tie on selvä. Arvo lähti ja nyt töihin, se huusi. Samassa nietoksista ja ojan pientareilta nousi kymmeniä harmaita pieniä hahmoja, jotka kävivät käsiksi Arvon tekemiin klapeihin. Klapi kerrallaan kuljettivat pienet ahkiot puita metsän tuntumaan, jonne nousi illalla revontulinuotiot joulutaivasta valaisemaan.

Autossaan istuva Arvo ehti vielä kuulla pellinpärinän sähkötolpan nokasta ennen kuin hän katosi metsään. — Sekopäinen tikkako se siellä päristelee sydäntalvella eukonkaipuussa. Taitaa olla sitä ilmastonmuutosta, tuumi Arvo.

Kun Arvo kääntyi autolla kotitalon portista pihaan, pilkisti keittiön ikkunassa lasten odottavat kasvot. — Äiti, äiti, isä ei unohtanutkaan joulukuusta, kuuli hän lastensa huutavan. Arvo hymyili. Lämmin tunne levisi ison miehen juroon olemukseen.

Energiauutiset toivottaa kaikille lukijoilleen rauhallista joulua!

Petri Sallinen
kirjoittaja on Energiauutisten toimituspäällikkö