Öljynviejämaiden järjestön Opecin kokouksia seurattiin ennen sydän syrjällään. Usein Wienistä — öljynviejävaltioiden pääkonttorista — jysähtikin. Opec nimittäin pyöritti viime vuosisadalla maapalloa mielensä mukaan. Nyt öljyvaltiot eivät ole enää kukkulan kuninkaita. Ne ovat itse kaivaneet hiekkaa jalkojensa alta.

Monet öljyvaltiot, kuten Venezuela, ovat yksinapaisen elinkeinorakenteensa ja yksipuolisen vientinsä vuoksi kuin banaanivaltioita, joiden tulevaisuus näyttäytyy aina vain synkempänä. Venezuelassa sosialismin ja öljymahtailun koktaili on jo johtamassa tuhoon, joka mitä ilmeisemmin odottaa myös sukudynastian hallitsemaa Saudi-Arabiaa. Maailman suurimmat öljyvarannot omistavan maan alamäki on toki pidempi ja loivempi pelkästään sen vuoksi, että öljyn pumppaaminen hiekkamaasta on monin verroin edullisempaa kuin muunlaisessa ympäristössä. Lisäksi Saudi-Arabia on toistaisesti sisäisesti hyvässä järjestyksessä.

Opecin perustajajäsen Saudi-Arabia ei ole kuitenkaan vuosikymmenten aikana kyennyt monipuolistamaan kansantalouttaan. Öljyn osuus maan viennistä on yhä huikeat 90 prosenttia. Muunlaista toimeliaisuutta ei ole syntynyt. Öljyn myynnistä saadut miljardit taas ovat huvenneet tuhansien prinssien kullattuun jet-set -elämään.

Vuoden 1973 öljykriisi oli Opecin muistettavin saavutus. Sillä pyrittiin vaikuttamaan ennen kaikkea kansainväliseen politiikkaan — kuten nykyäänkin energialla pyritään vaikuttamaan. Yhdysvallat ja öljymaat ottivat tuolloin yhteen tavalla, joka sammutti Suomessa mainosvalot, viilensi sisätilojen lämpötilan ja rajoitti pysyvästi maantieliikenteen nopeuksia. Nämä asiat ovat jääneet tavallisen kadun tallaajan mieleen. Öljykriisin laajemmat ja pitkäkestoisemmat vaikutukset ovat monille kuitenkin yhä vieraita.

Kriisi sai monet maat aloittamaan ja kiihdyttämään öljylähteiden etsintää merillä ja mantereilla. Näin tekivät muun muassa Englanti ja Norja. Ydinvoimalaitosten rakentaminen sai uuden ja vahvan potkun eri puolilla maailmaa. Suomessa päätettiin panostaa kivihiilen käyttöön ja Neuvostoliiton kanssa käynnistettiin neuvottelut öljyn korvaamisesta maakaasulla. Maakaasulla onkin yhä merkittävä rooli öljyn ja kivihiilen korvaajana maailmalla — ei kuitenkaan Suomessa.

Vuosikymmenten aikana moni muukin asia kuin Opecin mahtipontinen hiekkalinnoitus on sortunut. Biopolttoaineiden, tuulisähkön, aurinkoenergian, liuskeöljyn ja liuskekaasun esiinmarssi ja kasvu sekä kansainvälinen ilmastopolitiikka työntävät öljynviejämaiden järjestöä entistä ahtaammalle. Opecin toteuttamat tuotannon rajoitukset ja hinnankorotukset, joilla ennen kahmittiin lisää taaloja ja vaikutusvaltaa, eivät enää ole toimivia keinoja. Viime aikoina ne ovat olleet pelkkiä tyhjänpäiväisiä tussahduksia.

Yhdysvalloilla on nykyisin lähes yhtä suuret öljyvarannot kuin Saudi-Arabialla. Siksi USA on voinut tyrkätä Opecin sivuun maailman energiapolitiikan kuskin paikalta. Amerikkalaiset itse asiassa pyrkivät ohjailemaan jo Euroopan unionin energiapolitiikkaa mieleiseensä suuntaan. Esimerkiksi Venäjältä tuotavan maakaasun sijasta Suomeen ja Baltiaan tuodaan jo nesteytettyä LNG-maakaasua lännestä. Sitä paitsi Yhdysvaltojen perinteisen öljyntuotannon elvyttäminen ja ennen kaikkea liuskeöljyn ja liuskekaasun tuottaminen ovat presidentti Donald Trumpin pitkiä ja osuvia iskuja, jotka vaikuttavat myös kolmanneksi suuriman öljyvaltio Venäjän kansantalouteen.

Lohdullista on kuitenkin se, että taantuma- ja inflaatioputki ei ole enää Suomessa niin öljyn liukastama kuin 1970-luvulla. Sellaista aikaa tuskin enää koetaan Suomessa etenkään siksi, että suomalaiset kiinteistöt eivät enää lämpiä öljyn voimalla samalla tavalla kuin 50 vuotta sitten. Raskaan polttoöljyn hinta nousi tammikuussa vuonna 1974 lähes kolminkertaiseksi, kevyen polttoöljyn hinta kaksinkertaistui ja liikennepolttonesteisiin tuli mojova lisä, joka hiljensi tiet ja kadut.

Venezuelasta kuuluvien hätäkellojen soittoa ei tällä hetkellä kuitenkaan kuunnella siellä, missä sitä pitäisi kuunnella. Yksinvaltiaat ja oligarkkit sulkevat siltä korvansa. Öljymaista väkevimmin menestyy Yhdysvallat leveiden hartioidensa ja monipuolisen kansantaloutensa ansiosta. Muiden öljyvaltioiden tulevaisuuden näkyvät ovat kuoppaisempia kuin banaanivaltioiden näkymät. Pitkässä juoksussa banaanivaltiot pärjäävät paremmin, koska banaanien viljely ei koskaan tuota samanlaisia rikkauksia kuin öljy, josta saatavien tuottojen avulla on luvattu ja usein myös toteutettu ylimitoitettu elintaso — ainakin osalle väestöä. Banaani kädessä ei sen sijaan kukaan ole vielä pullistellut tai röyhistellyt.

Markku Niskanen
kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija