— Euroopan sähköistyminen on kustannustehokas tapa saavuttaa päästövähennykset, huomauttaa Jukka Makkonen muistuttaa.

Eurooppalaisessa ilmastonäytelmässä juonen käänteet ovat nopeita ja yllättäviä. Tuskin painomuste oli ehtinyt kuivua EU-komission keväällä antamasta uudesta ilmastolakiehdotuksesta, kun syyskuun lopussa komissio jo halusi tehdä käsikirjoitukseen muutoksia. Euroopan unionin ilmastolaki ei olekaan mikä tahansa laki: se määrittelee mm. unionin päästövähennystavoitteet vuodeksi 2050.

Juuri EU:n päästövähennystavoitteisiin komissio nyt haluaa puuttua. Uuden linjauksen mukaan EU:n tavoitteena olisi nyt vähintään 55 prosentin päästövähennykset vuoteen 2030 mennessä.

Tavoitteen justeeraaminen uuteen kuosiin ei sinänsä ole ihmeellistä. Nyt voimassa oleva unionin päästövähennystavoite vuodeksi 2030 on 40 prosenttia vuoden 1990 päästöistä. Tavoitetta ei aikoinaan pidetty kovin kunnianhimoisena. Arvio saattoi olla oikea, koska jo nyt unioni näyttäisi onnistuvan vähentämään päästöjään 47 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Tavoitteen kiristäminen kesken matkan näyttää siis peräti luonnolliselta.

Ilmastolain sisältämän päästövähennystavoitteen muuttaminen pakottaa kuitenkin avaamaan suuren joukon jo käytössä olevia valmiita direktiivejä. Komissio on tiedostanut tämän. Ilmastolakia läheltä liippaavat lait on tarkoitus kahlata läpi ja tarvittavat muutosesitykset tehdään ensi vuoden kesäkuun loppuun mennessä. Pariisin ilmastosopimuksen vuoksi uusitusta päästövähennystavoitteesta sen sijaan pitäisi päättää jo tämän vuoden loppuun mennessä.

— Unionin päästövähennystavoitteen päivittäminen ja kiristäminen eivät ole ongelma energiatoimialalle. Prosentteja ja vuosilukuja oleellisempaa on se, millä tavalla päästöjä vähennetään kiritystoimien jälkeen, toteaa Energiateollisuus ry:n ilmastopolitiikan asiantuntija Jukka Makkonen.

— Tästä huolimatta komission tapa tehdä muutosesitys oli yllätys ja monelle myös shokki.

Päivitettävää lainsäädäntöä on paljon. Virittelyn kohteeksi joutuvat päästökauppadirektiivi, uusiutuvan energian direktiivi, energiatehokkuusdirektiivi ja energiaverotusta koskeva direktiivi. Metsiä ja maankäyttöä ohjaava LULUCF vaatii myös huomiota.

Hiilitullien käytön periaatteilla on myös linkki päästövähennystavoitteisiin. Lisäksi päivityksiä kaipaavat valtiontukiperiaatteet, rakennusten energiatehokkuusdirektiivi ja lukuisa joukko muita säädöksiä.

Unionin virkamiehillä riittää siis kynäiltävää. Todennäköisesti unionin päätöksentekokone on täysin tukossa pari seuraavaa vuotta. Unionin virkamiesten töiden lisääntyminen ei kuitenkaan ole suurin huolenaihe.

— Kun energia-alalle tärkeitä direktiivejä availlaan päivityksiä varten, saattaa päättäjille syntyä kiusaus muuttaa myös lainsäädännön suuria linjoja. Monessa tapauksessa ne ovat pitkään kestäneen vääntämisen ja loputtomien kompromissien tuloksia. Nyt pitää olla tarkkana, jotta päivityksien yhteydessä lainsäädäntöön ei lipsahda uusia kiusallisia lisäyksiä, Makkonen huomauttaa.

Paljon avoimia kysymyksiä

Makkonen muistuttaa, että komission ilmastolakia koskeva muutosesitys ja siihen liittyvä tiedonanto ovat enemmänkin laajaa periaatteellista pohdintaa. Vielä ei ole tarjolla lainsäädännöllisiä yksityiskohtia, joiden vaikutuksia käytännön työhön voisi arvioida — nyt vasta keskustellaan aiheesta.

— Syksyn aikana komissio käynnistää viralliset ja epäviralliset kuulemiset. Niiden aikana kerätään palautetta ja näkemyksiä. Lisäksi komissio valmistelee yksityiskohtaisempia vaikutusarvioita lainsäädännön eri osista. Varsinaiset lakitekstit kirjoitetaan ensi kevään aikana.

Makkosen mielestä komission ajattelussa ei ole havaittavissa energia-alan kannalta suuria uhkakuvia. Komission ajattelu näyttää pikemminkin etenevän samaan suuntaan kuin mihin Suomessa laadittu energia-alan vähähiilisyystiekartta on viemässä.

Jotta asetelma ei olisi liian yksinkertainen, on myös Euroopan parlamentti ottanut kantaa unionin päästövähennystavoitteisiin. Parlamentin tekemän tuoreen päätöksen mukaan unionin tavoite vuodeksi 2030 pitäisi asettaa 60 prosenttiin.

— Todennäköisesti suomalainen energiatoimiala voi tukea myös parlamentin asettamaa päästövähennystavoitetta, vaikka tästä ei vielä olekaan virallisia päätöksiä, Makkonen toteaa.

— Molemmat päästövähennystavoitteet ovat saavutettavissa ja käytettävissä olevien mallinnuksien perusteella merkittäviä lisävähennyksiä on odotettavissa jo vuoteen 2030 mennessä.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin luoda 2050-luvulle asti ulottuva näkymä. Se vähentäisi energiatoimialan ja teollisuuden tuskaa — helpottaisi mm. suunnittelemaan investointeja.

— Oleellista olisi nyt varmistaa EU-päätöksenteon nopeus ja valmiuksien rakentaminen vuoden 2030 jälkeiselle ajalle. Jotta EU-sääntely voisi vaikuttaa, se pitäisi olla voimassa viimeistään vuonna 2025, Makkonen huomauttaa.

Päästökauppa yhä keskiössä

Mitä muutoksia lainsäädäntöön on luvassa? Sitä ei tiedä tarkasti vielä kukaan. Tästä huolimatta asialla voidaan spekuloida. Makkonen miettii erityisesti sitä, millä tavalla kiristyvät päästöjen vähennykset toteutetaan käytännössä.

— Kuinka suuri osa on tarkoitus hoitaa päästökaupan avulla ja minkälaisia muita ohjauskeinoja valitaan päästöjen vähentämiseksi. Ainakin luvassa voi olla suuria siirtoja taakanjakosektorilta päästökauppasektorille.

Makkonen ennustaa, että ensimmäisten joukossa avataan Euroopan unionin päästökauppaa säätelevä päästökauppadirektiivi. Onneksi komissio näyttää luottavan päästökaupan kykyyn ohjata päästöjen vähenemistä. Tämä lupaa hyvää.

— Nyt olisi mahdollisuus laajentaa päästökauppa käsittämään myös lämmityksen päästöt ja ainakin osa liikenteen päästöistä. Alkuvaiheessa voisi olla perusteltua käyttää näille aloille räätälöityä erillistä päästökauppaa, joka liitettäisiin 2030-luvulla varsinaisen päästökaupan osaksi.

Riittääkö päästökaupan puhti?

Miten hyvin päästökauppa saadaan ohjaamaan uusien sektoreiden päästöjen vähenemistä — entä löytyykö markkinoilta oikeat ratkaisut, kun aikaa on rajallisesti? Nämä ovat Makkosen mielestä ydinkysymyksiä. Jos päästökaupasta ei löydy apua, kääntyvät katseet kohti muunlaisia ohjauskeinoja.

— Hiilidioksidipäästöjen hinnoittelu päästöihin perustuvilla maksuilla tarjoaa houkuttelevan tavan kerätä rahaa ilmastopolitiikan toteuttamisesta aiheutuvien sosiaalisten ja alueellisten epätasa-arvoisuuksien tasaamiseen.

Entä jos pelkkä päästökauppa ei päättäjien mielestä riitä?

— Jos päätöksenteko kaikesta huolimatta johtaa päästökaupan kanssa kilpaileviin päästövähennystoimiin, niin silloin valittujen keinojen pitäisi ohjata toimijoita selkeästi vähentämään päästöjä ja edistämään eri toimialojen välistä yhteistyötä, eli sektori-integraatiota.

Makkosen mielestä tämä voisi toimia ainakin osittain kiinteistökohtaisen lämmityksen ja liikenteen päästöjen vähentämisessä. Silloin keskiöön nousevat asiakkaiden mahdollisuudet vaikuttaa aidosti energianhankintaansa sekä mahdollisuudet ottaa nopeasti käyttöön uusia teknologioita ja palveluita.

— Päästökauppaohjauksen kanssa kilpailevat ohjauskeinot pitäisi rajata tarkasti.

Silläkin on merkitystä, hoidetaanko päästökaupan rinnalle rakennettava lisäohjaus koko unionin kattavilla direktiiveillä vai jäsenmaissa tehtävällä kansallisella ohjauksella. Makkonen arvelee komission puoltavan direktiiveihin perustuvaa ohjausta.

— Myös valtiontukien käytön hyväksyttävyys on noussut pinnalle. Joidenkin jäsenvaltioiden mielestä valtiontukien käyttöä ohjaavien säädösten pitäisi olla sallivampia. Suomi ei kuitenkaan pärjäisi tässä kisassa, meillä ei yksinkertaisesti ole varoja siihen. Tällainen keskustelu onkin kaukana markkinaehtoisesta toiminnasta.

Milloin sähköistyminen tapahtuu?

Sähkön asema vahvistuu selvästi koko Euroopassa vuotta 2050 kohti. Kaikissa komission mallintamissa skenaarioissa suurimmat päästövähennykset saavutetaan lisäämällä sähkönkäyttöä ja korvaamalla muita energiamuotoja sähköllä.

— Euroopan sähköistyminen on kustannustehokas tapa saavuttaa päästövähennykset, Makkonen muistuttaa.

— Komission politiikkatoimilla keskitytään kuitenkin lähinnä puhdistamaan olemassa olevaa sähköntuotantoa, vaikka yhteiskunnan sähköistyminen tarkoittaa sähkönkäytön moninkertaistumista. Käytössä olevan sähköntuotantokapasiteetin puhdistamisen lisäksi tarvitaan myös uutta päästötöntä kapasiteettia, Makkonen sanoo.

— Tästä syystä komissio ehkä odottaa yhteiskunnan sähköistymisen tapahtuvan vasta 2030-luvulla.

Keski-Euroopassa sähköntuotannon onkin puhdistuttava vielä melkoisesti. Kivihiiltä, ruskohiiltä ja maakaasua käytetään Keski-Euroopassa sen verran paljon sähköntuotannossa, että komissio ei näytä uskovan yhteiskunnan sähköistyvän pelkän puhtaan sähkön avulla — ainakaan nopeasti.

Kaukolämpö puhdistuu

Pohjois-Euroopassa kaukolämpö puhdistuu ripeästi päästökaupan avulla. Keski- ja Etelä-Euroopassa kaukolämmityksen asema on kuitenkin vähäisempi. Näillä alueilla lämmitys tapahtuu yleensä maakaasulla tai kiinteistökohtaisilla järjestelmillä.

— Päästökaupan ohella komissio pohtii, miten kiinteistön omistajia voisi kannustaa korjausrakentamiseen, energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian käyttöön, Makkonen toteaa.

Kiinteistöjen päästövähennysten voimakas ohjaamien, energiatehokkuuden lisääminen ja uusiutuvan energian käyttöön patistelu voivat kuitenkin poikia lisääntyvää säätelyä myös kaukolämmitettyihin kiinteistöihin. Tämä ei välttämättä edistä kaukolämmityksen asemaa eikä lisääntyvä sääntely ilahduta kaukolämpöammattilaisia.

Keski-Euroopassa korjausrakentamiselle olisi muutenkin tarvetta. Riskinä on, että korjausrakentamisen nopeuttamisen huumassa unohdetaan teknologianeutraalius. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että julkinen valta ryhtyisi taloudellisesti tukemaan joitain tiettyjä teknologisia ratkaisuita.

— Jos päästöjä halutaan vähentää nopeasti, olisi siirtymän kohti päästöttömyyttä oltava oikeudenmukaista. Siirtymää ei tapahdu, jos sille ei saada kansalaisten hyväksyttävyyttä, Makkonen huomauttaa.

Etenkin Keski-Euroopassa energiankäyttö ja ilmastoasiat sivuavat sosiaalipolitiikkaa huomattavasti enemmän kuin Suomessa.

KAINALOJUTTU

Hiilensidontatekniikat eivät kiinnosta

Hiilensidonta teknologisessa mielessä ei näytä kiinnostavan EU-komissiota. Erilaiset hiilidioksidin talteenottotekniikat ovat kuitenkin jo todellisuutta. Palamisen yhteydessä syntyvä hiilidioksidi voidaan ottaa talteen laitoksen piipun nokalta, jonka jälkeen se esimerkiksi nesteytetään. Yksi tapa päästä nesteytetystä hiilidioksidista eroon on pumpata se merenpohjaan tai maaperään. Toinen tapa on käyttää hiilidioksidia raaka-aineena teollisten tuotteiden valmistuksessa.

Paljon biomassoja ja metsäenergiaa käyttäville maille hiilidioksidin talteenottotekniikoiden yleistyminen olisi lottovoitto. Koska kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on sovittu, että biomassojen polttaminen ei aiheuta hiilidioksidipäästöjä, tuottaisi biomassoja käyttävien laitosten piipun nokalle asennettu hiilidioksidin talteenottolaitteisto "negatiivisia päästöjä". Ne voisivat olla päästökaupassa rahanarvoista tavaraa, vaikka nykymuodossa päästökauppa ei negatiivisia päästöjä tunnista.

— Hiilidioksidin talteenottoa varten pitäisi luoda taloudelliset kannustimet, toteaa Energiateollisuus ry:n ilmastoasiantuntija Jukka Makkonen.

— Polttamiseen perustuvat energiantuotantolaitokset ovat käytössä vielä vuoden 2030 jälkeen, joten hiilidioksidin talteenotto kiinnostaa varmasti myös pieniä toimijoita. Sitä paitsi joissakin laitoksissa – kuten jätteenpolttolaitoksissa – hiilidioksidin talteenotto on ainoa keino vähentää päästöjä.

Makkonen kaipaa Eurooppaan pilottihankkeita samaan tapaan kuin mitä Lappeenrannan tekninen yliopisto on toteuttanut. Lappeenrannan hankkeessa kohteena on sementtitehdas.

EU-komission ajattelussa korostuu kuitenkin vain metsien kyky sitoa hiilipäästöjä. Hiilipäästöjen ja hiilinielujen välinen tasapaino on nyt hakusessa: mikä on päästövähennystoimien osuus ja mikä on hiilinielujen osuus. Makkosen ennustaa, että metsien ja maankäyttösektorin roolit nousevat taas kerran keskusteluihin.

— EU-komissio antaa ymmärtää, että metsästä saatavan polttoaineen varaan ei kannata loputtomasti rakentaa. Tämä saa toimijat varovaisiksi. Ainakin komissio yrittää torpata sen, että energiayhtiöt eivät ryntäisi hakemaan metsistä ainespuuta poltettavaksi.

Suomessa metsäenergian käyttö perustuu metsäteollisuudelta jääneiden jämien käyttöön. Kattiloihin päätyy vain sellaista tavaraa, josta ei voi nykyisellään jalostaa mitään. Toki järeääkin puuta voidaan polttaa, jos se ei syystä tai toisesta kelpaa metsäteollisuudelle tai jos se ei ole luonnon monimuotoisuuden kannalta hyödyllisessä paikassa. Siksi Makkosen mielestä järeän puun polttamista ei kannata suoraviivaisesti tuomita.

— Biopolttoaineiden käyttö ei ole kuitenkaan yksin EU:n pohjoisten jäsenmaiden juttu. Tällä hetkellä unionin alueella käytettävästä uusiutuvasta energiasta noin 60 prosenttia perustuu biopolttoaineisiin. Siksi myös muulla Euroopassa on melkoinen määrä biopolttoainekattiloita, joille pitäisi saada poltettavaa.

Suhtautuminen biopolttoaineiden käyttöön voi kuitenkin muuttua. Arvioidaanko biomassojen käyttöä tulevaisuudessa jollain aivan uudella tavalla? Tai supistuvatko mahdollisuudet käyttää metsäteollisuuden sivuvirtoja energiantuotannossa.

teksti Petri Sallinen / kuvat Scanstockphoto ja Olli Häkämies