Kun vesivoimayhtiöt ja ympäristöjärjestöt pyrkivät yhdessä palauttamaan jokiin vaelluskalakannat, mutkistaa keskustelua tarpeettomasti osapuolten käyttämät hyvin erilaiset ”faktat”. Tästä esimerkkinä on WWF:n mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 27.11. Sen mukaan Suomessa ei tarvita vesivoimaa, koska sään mukaan vaihteleva tuuli- ja aurinkovoiman tuotanto voidaan tasapainottaa mm. kysyntäjoustolla, pohjoismaisella säätövoimalla ja energiatehokkuutta parantamalla. Hyviä ja kannatettavia asioita, mutta kirjoituksessa sekoittuvat energiajärjestelmän perusasiat.

Kysyntäjoustoilla voidaan tasapainottaa sähkön kulutushuippuja ainoastaan hyvin lyhyellä aikavälillä — lähinnä tuntien sisällä. Kysyntäjoustot eivät lisää sähköntuotantoa eivätkä anna mahdollisuutta tuottaa lisäsähköä verkkoon silloin, kun sitä tarvitaan. Tätä varten tarvitaan säätövoimaa, jonka tuottamisessa vesivoimalaitokset ovat ylivertaisia. Siksi pohjolan säätökykyinen vesivoima kiinnostaa myös Keski-Euroopassa — uusia siirtoyhteyksiä pohjolan ja Keski-Euroopan välillä rakennetaan lisää paraikaa.

Suomen olosuhteissa aurinkovoiman käyttö on rajallista. Kesäisin keskipäivän aikaan aurinkovoimalla voidaan jossain määrin vastata luontaisesti suurempaan sähkönkulutukseen. Aurinkosähköä ei kuitenkaan voi varastoida sellaisessa mittakaavassa, että se tekisi säätövoimasta tarpeetonta. Vesivoiman ja vesivarastojen lisäksi ei ole olemassa menetelmää, jolla kesällä tuotettua energiaa voitaisiin varastoida talven käyttöä varten.

Tuulisähkön tuotanto on vuositasolla aurinkovoimaa tasaisempaa, mutta lisääntyneestä tuulisähkökapasiteetista huolimatta tuulimyllyt voivat seistä tuulettomina pakkaskausina melko pitkiä aikoja.

WWF:n kirjoituksessa jää epäselväksi, mitä kirjoittajat tarkoittavat ”pohjoismaisella säätövoimalla”. Jos säätämiseen ei käytetä pohjoismaisen sähköjärjestelmän vahvinta osaa — vesivoimaa — niin mitä sitten? Sähkön tuotantoa ja kulutusta voidaan toki tasapainottaa esimerkiksi kaasuturbiineilla, mutta päästöjen vähentämistalkoissa vesivoiman korvaaminen fossiilisia polttoaineita käyttävillä sähköntuotantomuodoilla ei kuulosta ilmastopolitiikan kannalta kestävältä ratkaisulta.

Energiatehokkuustoimet eivät myöskään ratkaise energiajärjestelmän välttämätöntä tarvetta lisätä sähköntuotantoa kysynnän noustessa tilanteessa, jolloin tuuli- ja aurinkovoiman kaltaiset sään mukaan vaihtelevat tuotantomuodot eivät tuota sähköä tai tuottavat sitä tavanomaista vähemmän. Suomi on myös poikkeuksellisen riippuvainen tuontisähköstä. Tämän koimme viime vuoden tammikuussa, johon osui kaikkien aikojen suurin sähkön kulutushuippu.

Myös energiajärjestelmien sähköistyminen ja kiinteistöjen siirtyminen öljylämmityksestä lämpöpumppujen käyttäjiksi lisäävät tarvetta varmistaa sähköjärjestelmän säätökykyä. Vesivoima on tähänkin tehtävään yksi parhaimmista keinoista.

Ihmetystä aiheuttaa myös ”ympäristölle haitallisten tukien” liittäminen vesivoimatuotantoon. Vesivoimalaitosten kiinteistöveroja päinvastoin nostetaan jatkuvasti. Vesivoimaa ei myöskään kelpuutettu kehitteillä olevaan uusiutuvan energian tukijärjestelmään, jota on mainostettu teknologianeutraaliksi.

Energiamurroksessa vesivoiman merkitys kasvaa ja korostuu. Vesivoimaa voidaan käyttää ja rakentaa kaikkien kannalta kestävällä tavalla, mutta osapuolten olisi keskityttävä etsimään yhteisiä ratkaisuja ongelmiin ja käytettävä yhteisiä faktoja.

Tuomo Huttunen
Kirjoittaja työskentelee asiantuntijana Energiateollisuus ry:ssä