Kauas tulevaisuuteen ulottuvat kiinteähintaiset kahdenväliset sähkönmyynti- ja ostosopimukset ovat yleistyneet uusiutuvaan energiaan perustuvissa investointikohteissa. Yksi kahdenvälisen sähkökaupan muoto on Power Purchase Agreement -sopimus (PPA). Se tarjoaa sekä energian tuottajalle että energiaa ostavalle taloudellista vakautta ja ennustettavuutta.

Sähkön ostaminen ja myyminen pitkillä kiinteähintaisilla sopimuksilla ei ole mitenkään ihmeellistä. Niillä on Suomessakin pitkä ja osittain myös synkkä historiansa. Ennen sähkömarkkinoiden avautumista sähkön vähittäismyyntiä harjoittaneet yhtiöt solmivat pitkiä kahdenvälisiä hankintasopimuksia tukkusähköä tuottavien voimayhtiöiden kanssa — etenkin silloin, kun yhtiöillä ei ollut omia voimalaitoksia tai jos kapasiteettia ei ollut tarpeeksi kattamaan sähkön kysyntää. Tämä oli maan tapa.

Kun sähkömarkkinat avautuivat Suomessa 1990-luvulla, jäi moni sähköyhtiö tukkusähkön myyjän kanssa solmitun kiinteähintaisen hankintasopimuksen vangiksi. Markkinoiden avaaminen romahdutti sähkön hinnan, mutta tukkumyyjän kanssa solmittu markkinahintaa kalliimpi hankintasopimus velvoitti yhä sähkön vähittäismyyjää — pahimmillaan jopa kymmenen vuoden ajan. Asetelma kiristi toimijoiden välejä jopa käräjille asti.

Pörssikaupan osuus suuri

Sähkökaupassa kahdenvälinen sähkökauppa ja pörssikauppa asetetaan usein vastakkain. Kahdenvälinen sähkökauppa on jäykkä ja kömpelö tapa — pörssikauppa dynaaminen ja hyödyt maksimoiva. Jos pörssikauppa ja siihen liittyvien suojautumistuotteiden kaupankäynti sujuu mallikkaasti, ei kahdenvälistä kauppaa tarvita, toteaa moni sähkömarkkina-asiantuntija.

Pörssikauppa onkin saavuttanut Pohjoismaiden ja Baltian yhteisillä sähkömarkkinoilla poikkeuksellisen vahvan aseman. Alueilla tuotettiin yhteensä 414 terawattituntia sähköä vuonna 2017 — tästä 394 terawattituntia (95 prosenttia) vaihtoi omistajaa sähköpörssin kautta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kahdenvälinen sähkökauppa on supistunut olemattomaksi.

Pörssikaupan vahvistuminen ja kahdenvälisen kaupan supistuminen ovat merkkejä siitä, että pörssikauppa toimii. PPA-sopimusten ja muidenkin kahdenvälisten kaupankäyntimuotojen suosion kasvu taas on merkki päinvastaisesta. Erityisesti pörssisähkön hintavaihteluita vastaan suojautuminen on aiheuttanut yhä enemmän tyytymättömyyttä sähköpörssissä toimivien keskuudessa.

Suojautumistuotteilla turvaudutaan sähkön hintavaihteluiden aiheuttamilta riskeiltä. Jos tänään päätät ostaa kärryllisen sähköä, jonka käytät vasta ensi viikolla, olisi kiva saada jo tänään varmuus ensi viikolla toimitettavan sähkön hinnasta.

Suojautumistuotteet ostetaan yleensä pörssin rinnalla toimivilta finanssimarkkinoilta — eli johdannaismarkkinoilta. Suojautuminen voi esimerkiksi rajoittaa tulevaisuudessa toimitettavan sähkön hintavaihtelun johonkin tiettyyn haarukkaan. Mitä tarkemmin ostaja haluaa tulevaisuudessa tapahtuvan sähköntoimituksensa suojata, sitä kalliimpi on suojautumisen hinta — ja mitä kauemmaksi tulevaisuuteen suojautuminen ulotetaan, sitä enemmän suojautumisesta joutuu maksamaan.

Kriittisimpien tarkkailijoiden mielestä suojautumisinstrumentteja tarjoavat finanssimarkkinat toimivat Pohjoismaissa tällä hetkellä kuin "sairastunut mies". Tämä tarkoittaa sitä, että suojatumista varten ei ole tarjolla kunnollisia tuotteita ja että suurin osa sähkökaupan ongelmista johtuu finanssimarkkinoiden puutteista. Tämä taas lisää mielenkiintoa kahdenvälistä sähkökauppaa kohtaan — kahdenvälinen sähkökauppahan tarjoaa myös suojan hintavaihteluita vastaan.

PPA-sopimus toimii jo alussa

PPA-sopimuksia käytetään uusien investointikohteiden rahoittamiseen. Kun uuden voimalaitoksen koko tuotanto on myyty etukäteen jo suunnitteluvaiheessa jollain tietyllä hinnalla tietyksi ajaksi, helpottaa tämä merkittävästi investoijan elämää. Rahoitus järjestyy liukkaammin ja pääoman hinta on edullisempi. Hankkeen kulut ja ennen kaikkea tuotot ovat etukäteen selvillä — tämä ilahduttaa rahoittajia.

Investoijan kannalta PPA-sopimus on ilmeisen ihanteellinen, mutta mikä saa sähkönostajan innostumaan tällaisesta sopimuksesta. Avainsanoja ovat vakaus ja varmuus. Sähkönostaja tietää nyt varmasti, millä hinnalla hän saa tietyn määrän sähköä esimerkiksi kymmenen vuoden päästä.

PPA-mallissa laitokseen investoiva yritys vastaa kaikesta: hankkii rahoituksen ja rakentaa laitoksen, mutta vastaa myös laitoksen käytöstä ja kunnossapidosta. Sähkönostaja taas välttyy investoimasta sellaisiin asioihin, jotka eivät kuulu sen ydinliiketoimintaan. Ostajan odotetaan pelkästään sitoutuvan ostamaan sähkö ja maksamaan laskut.

Suomessa PPA-sopimuksia käytetään erityisesti aurinkosähköä tuottavissa kohteissa. Aurinkosähkölaitosten rakentaminen lähelle ostajan käyttökohteita tukee ajattelua. Monesti aurinkopaneelit sijoitetaan sähköä käyttävän yrityksen omistamien teollisuuskiinteistöjen katolle tai niiden lähelle rakennetuille kentille.

Aurinkosähkön tuottaminen mahdollisimman lähellä käyttökohdetta onkin edullinen ratkaisu. Samalla sähkönostaja välttyy maksamasta siirtomaksuja paikalliselle sähköverkkoyhtiölle, kun omalle tontille rakennetun laitoksen sähköä ei tarvitse kierrättää verkkoyhtiön piuhojen kautta.

PPA-sopimusten käyttöön yrityksiä ohjaavat myös imagosyyt. Kun halutaan ehdottomasti saada tietty määrä aurinkosähköä tai tuulisähköä, antaa PPA-sopimus tähän mahdollisuuden.

Riskinä tekniikan vanheneminen

PPA-sopimusten kesto energia-alan hankkeissa on yleensä 10—25 vuotta. Tämä on kilpailluilla energiamarkkinoilla melko pitkä aika. Tosin energia-ala tottunut tekemään huomattavasti pidempiäkin investointeja.

Riittääkö pitkäaikaiseen sähkönhankintasopimukseen sitoutuneelle ostajalle lupaus kiinteähintaisesta sähköstä sopimuskauden loppuun asti? Jatkuvasti muuttuvilta markkinoiltahan sähköä voi saada myös sopimusta halvemmalla. Toisaalta sähkön hinta voi myös nousta pilviin. Kiinteähintaisen sopimuksen lupaus on todennäköisesti riittävä, mikäli yritys ei halua panostaa sähkön hinnan jatkuvaan seurantaan tai pörssikaupan opetteluun.

PPA-sopimuksen riskinä on valitun teknologian vanheneminen ennen aikojaan. Tämä tarkoittaa sitä, että uudemman tekniikan avulla samanlaista sähköä voidaan ehkä jonkin ajan kuluttua tuottaa selvästi halvemmalla ja tehokkaammin. Entä jos vanheneva laitos kenkkuilee ja edellyttää suunniteltua enemmän huoltamista, mikä taas aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia?

Sähkön ostajan kannalta asetelma on huoleton. Kun se ei omista laitosta, ei sen tarvitse murehtia laitoksen käyttämisestä tai kunnossapidosta. Juuri tästä syystä sähkönostaja usein ulkoistaa koko paketin — välttyäkseen huolilta. Tämän vastapainona itse sähkön voi olla jonkin verran kalliimpaa.

Myös huolia saattaa olla tiedossa. Tämä riippuu kuitenkin siitä, mitä voimalaitoksen tulevasta omistajuudesta on alkujaan sovittu. Voimalaitoksen omistajuus voi säilyä koko sopimuskauden ajan laitoksen rakennuttajalla, jonka jälkeen sopimuksen osapuolet sopivat jatkosta: puretaanko laitteet pois vai jatketaanko sopimusta mahdollisesti päivitettyjen laitteiden voimalla.

Voimalaitoksen omistajuus voi myös siirtyä vaihteittain sähkön ostajalle tai hän joutuu ostamaan laitoksen jäännösarvolla sopimuskauden päätteeksi. Omistajuuden siirtyessä myös ylläpitovastuut siirtyvät sähkön ostajalle.

Tuotantoriski on PPA-kohteissa kuitenkin lähes poikkeuksetta kokonaan laitoksen rakentajalla tai rakennuttajalla. Voimalaitosta pyörittävälle yhtiölle riskinä on se, että sähkön ostamiseen sitoutunut yritys lopettaa toimintansa esimerkiksi konkurssiin. Toisaalta jäljelle jäävällä laitoksella on yhä arvonsa — ehkä sen tuottaman sähkön voi kaupata jollekin muulle ostajalle tai suoraan sähköpörssiin.

Sopimusmallin riskejä liudennetaan yleensä molemminpuolisilla vakuusvaatimuksilla. Sähkön ostaja saattaa edellyttää sähköntuottajalta vakuuksia vakavaraisuudesta tai toiminnan jatkuvuudesta. Sähköntuottaja taas voi edellyttää ostajalta vakuuksia siitä, että tuotetusta sähköstä saadaan varmasti maksu koko sopimuskauden ajalta.

Markkinaehtoisesti uusiutuvia

PPA-sopimus on ennen kaikkea markkinaehtoinen tapa tuottaa uusiutuvaa energiaa. Samalla vähenee tarve tukea uusiutuvaan energiaan perustuvan sähköntuotannon rakentamista valtion varoin tai kansallisten tukijärjestelmien avulla. Sopimusmalli ei kuitenkaan sulje pois valtiollisten investointitukien tai kärkihankerahoituksen kaltaisten keinojen käyttöä. Niitä on käytetty osarahoituksena joissakin Suomeen toteutetuissa kohteissa.

PPA-sopimusten pitkästä historiasta huolimatta on niillä uutuusarvoa erityisesti Saksan kaltaisissa maissa, joissa uusiutuvan energian markkinoillepääsyä on näihin päiviin rahoitettu pitkälti kansallisten tukijärjestelmien avulla — julkisin varoin. Suomen Tuulivoimayhdistys kertookin PPA-sopimusten määrän kasvavan vauhdilla keskieurooppalaisissa tuulivoimahankkeissa. Sopimusmalli on käytössä myös Norjassa, Ruotsissa, Alankomaissa ja Brittein saarilla.

Suomessa PPA-sopimusten määrä tuulivoimakohteissa on vielä vaatimaton. Tarjontaa tuulivoiman PPA-kohteiksi on selvästi enemmän kuin kysyntää. Suomessa hakukoneyhtiö Google on tehnyt muutaman tuulisähkön hankintaan perustuvan PPA-sopimuksen. Yhtiön hankkima sähkö käytetään Haminaan rakennetussa datakeskuksessa.

Julkisuudessa Googlen energiahankinnasta Euroopassa vastaava johtaja Marc Oman kertoi Googlen PPA-sopimusten keston olevan ainoastaan kymmenen vuotta. Tällä tavalla yhtiö ei sitoudu turhan pitkiin hankintasopimuksiin, koska uusiutuvaan energiaan perustuva sähköntuotantoteknologia kehittyy nopeasti.

KAINALOSSA

Supistuuko markkinoiden likvidi?

Suhtautuminen kahdenväliseen sähkökauppaan on kaksijakoista. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä kahdenvälinen kauppa on ainoastaan heijastus pörssisähkökaupan puutteista — miksi vaihtaa notkea järjestelmä jäykkään, mikäli pörssikauppa toimii. Jos pörssikaupan markkinapaikka on riittävän haluttava, ei muuta tarvita.

Kahdenvälinen sähkökauppa supistaa myös vapaasti sähköpörssissä tapahtuvan hyödykevaihdon määrää eli markkinoiden likvidiä. Ei kuitenkaan aina. Kahdenvälisellä sopimuksella sähköä ostava voi myös kierrättää hankintansa sähköpörssin kautta, mikäli olettaa saavansa siitä enemmän rahaa kuin mitä ostopimuksellaan siitä maksaa.

Suomessa merkittävä osa sähköstä tuotetaan ns. Mankala-periaatteella, joka on kahdenvälisen kaupankäynnin veli — tai ehkä sittenkin sen serkku. Mankala-periaate tarkoittaa sitä, että voimalaitoksen tai voimalaitokset omistaa ja niitä käyttää voittoa tuottamaton yhtiö — Mankala-yhtiö. Yhtiön tehtävänä on tuottaa omistajilleen sähköä omakustannushinnalla. Mankala-yhtiön omistajat taas rahoittavat voimalaitosten rakentamisen ja ylläpidon. Yhtiöllä voi olla monta omistajaa. Ne saavat sähköä Mankala-yhtiöstä omistusosuutensa mukaisesti.

Suomalaisia Mankala-yhtiöitä ovat Teollisuuden Voima Oy, Pohjolan Voima Oy, Fennovoima Oy sekä Kemijoki Oy. Ne tuottavat merkittävän osan suomalaisesta ydinsähköstä ja vesivoimasta.

Mankala-yhtiöiden omistajat käyttävät saamansa sähkön monella eri tavalla — joku voi käyttää sähkön itse, joku voi käydä sillä kauppaa. Aikanaan metsäteollisuusyritykset turvasivat tällä tavalla sähkön hankintansa. Mankala-yhtiöiden omistajina on myös sähköyhtiöitä.

Mankala-toiminnan ja PPA-sopimusten ero on selvä, vaikka ne muistuttavatkin toisiaan. Mankala-yhtiö tuottaa kaiken sähkön omistajilleen, PPA-sopimuksella sähkö taas tuotetaan yhtiön ulkopuoliselle ostajalle.

Mankala-järjestely on hyvin suomalainen tapa. Sen avulla on toteutettu suuria voimalaitoshankkeita, jotka muuten olisivat ehkä jääneet toteutumatta. Mankala-toiminta on myös lisännyt kilpailua. Finanssioikeuden asiantuntijat taas suhtautuvat kriittisemmin Mankala-toimintaan. Heidän mielestään se on lähinnä "suomalainen omituisuus ja jäänne historiasta, mikä muistuttaa peiteltyä osingonjakoa".

teksti Petri Sallinen / kuva Scanstockphoto

Lue lisää PPA-sopimuksista käytännön toiminnanssa:

Aurinkomakkaraa Atrialta