Sähkön siirtohinta muodostuu kahdesta komponentista: kiinteästä perusmaksusta ja sähkön käytön mukaan määräytyvästä muuttuvasta energiamaksusta. Kiinteä perusmaksu on usein porrastettu sähköliittymän sulakekoon mukaan, energiamaksu taas saattaa vaihdella vuoden- tai vuorokaudenajan mukaan. Suurimmilla sähkönkäyttäjillä kolmantena komponenttina hinnoittelussa voi olla myös tehomaksu.

Viime vuosina sähköverkkoja omistavat jakeluverkkoyhtiöt ovat yhä useammin kohdistaneet siirtohintojen korotukset kiinteisiin maksuihin. Tämä käy ilmi jakeluverkkoyhtiöitä valvovan Energiaviraston tuoreesta ”Sähkön jakelutariffien kehitys 2000–2017” -selvityksestä.

Kiinteiden maksujen korostuminen ja energian käyttöön perustuvien muuttuvien maksujen väistyminen sähkön siirtohinnoittelussa on luonnollista kehitystä. Sähkön siirtohinnoittelu siirtyy kohti tietoliikenneverkoista tuttua toimintatapaa, jolloin asiakkaalle varataan tietty leveys tietoliikennekaistasta. Kaistan varaaminen on myös laskutusperuste — käyttipä yhteyttä tai ei. Sähkönsiirtoon sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että sähkön siirtomaksu muodostuisi pääasiallisesti siitä, että sähköverkko on ylipäätään olemassa tai että asiakas on varannut sähköverkosta tietyn määrän tehoa. Laskutusperusteena ei kuitenkaan enää käytettäisi verkossa siirretyn sähkön määrää.

Energiaviraston selvityksen mukaan trendi näyttäisi sopivan jakeluverkkotoimintaan. Kiinteiden maksujen osuuden kasvattaminen voi olla perusteltua myös jakeluverkkotoiminnan kustannusvastaavuuden lisäämiseksi, selvityksessä todetaan. Jakeluverkkotoimintaa säätelevä lainsäädäntö edellyttääkin hinnoitteluperusteilta kustannusvastaavuutta: ”palvelusta aiheutuvat kustannukset on kohdistettava asiakkaiden maksettavaksi aiheuttamisperiaatteen mukaisesti”. Lainsäädäntö ei sen sijaan puutu siihen, miten jakeluverkkoyhtiön pitäisi kohdistaa verkkotoiminnan kustannukset kiinteiden ja muuttuvien maksujen kesken.

Suurin osa jakeluverkkoliiketoiminnan kuluista syntyykin verkkojen rakentamista ja ylläpitämisestä. Verkoista on pidettävä huolta, vaikka niissä ei liikkuisi lainkaan sähköä. Itse sähkön siirtäminen paikasta toiseen ei aiheuta käytännössä lainkaan kustannuksia.

Alueelliset erot suuria

Energiavirasto tutki siirtohintojen kehitystä viidessä tyyppikäyttäjäryhmässä. Kohteena olivat kerrostaloasukkaat, pientalot ilman sähkölämmitystä, suoralla sähkölämmityksellä varustetut pientalot, osittain varaavalla sähkölämmityksellä varustetut suuremmat pientalot sekä pienteollisuus. Kaikissa viidessä käyttäjäryhmässä kiinteiden maksujen osuus oli noussut keskimäärin 30,5 prosentista 43 prosenttiin viimeisten 17 vuoden aikana.

Kiinteiden maksujen osuus vaihtelee kuitenkin voimakkaasti erilaisissa ympäristöissä toimivien jakeluverkkoyhtiöiden kesken. Maaseutuyhtiöillä kiinteiden maksujen osuuden havaittiin nousseen keskimäärin 70 prosenttiin, kun taas kaupunkimaisilla yhtiöillä kiinteiden maksujen osuus oli keskimäärin 48 prosenttia. Taajamayhtiöillä kiinteiden maksujen osuus oli keskimäärin 55 prosenttia. Suurinta kiinteiden maksujen kasvu on ollut kerrostaloasukkaiden kaltaisissa alhaisen kulutuksen tyyppikäyttäjäryhmissä.

Suomessa on vajaat sata jakeluverkkoyhtiötä, jotka toimivat hyvin erilaisissa ympäristöissä. Tiiviissä kaupungissa toimivalla yhtiöllä on johtokilometriä kohti moninkertainen määrä asiakkaita verrattuna maaseudun haja-asutusalueen yhtiöihin. Yhtiöiden omistamat sähköverkot voivat olla myös rakenteiden ja tekniikan osalta erilaisia, lisäksi asiakkaiden sähkönkäyttötarpeet voivat erota toisistaan. Kaikki tämä johtaa siihen, että myös verkkoyhtiöiden kustannusrakenteet poikkeavat toisistaan. Asiakasmääriin suhteutetut kustannukset ovat erityisesti maaseutuyhtiöillä suuremmat kuin kaupunkiyhtiöillä.

TAUSTAA

Lainsäädäntö ohjaa siirtohinnoittelua

Sähköverkkotoiminta on sähkömarkkinalain mukaan luvanvaraista monopolitoimintaa. Siksi lainsäädännössä myös siirtohinnoittelulle kohdistetaan erityisiä velvoitteita. Esimerkiksi siirtohinnoittelussa käytettyjen tariffien on oltava kustannusvastaavia. Tämä tarkoittaa sitä, että asiakkaat maksavat aiheuttamiensa kustannusten mukaisesti jakeluverkkoyhtiölle.

Tariffien on oltava tasapuolisia ja syrjimättömiä. Tämä tarkoittaa sitä, että verkkopalvelu on tarjottava samoilla yhtenäisillä ehdoilla kaikille verkkoyhtiön asiakkaille. Erikokoisten ja erityyppisten asiakkaiden kesken maksut voivat vaihdella, mutta saman tyyppiasiakasryhmän sisällä on oltava samanlainen hinnoittelu.

Lain mukaan siirtohinnoittelun on oltava myös kohtuullista. Viranomaisena Energiavirasto valvoo keräämänsä tiedon perusteella hinnoittelun kohtuullisuutta. Hinnoittelun olisi oltava sähköasiakkaan kannalta yksinkertaista, ymmärrettävää ja selkeää.

Lisäksi hinnoittelun olisi ohjattava asiakkaita sähköjärjestelmän tehokkaaseen käyttöön ja kannustettava energian säästöön.

Energiavirasto toteaa ”Sähkön jakelutariffien kehitys 2000–2017” -selvityksessä lain asettamien tavoitteiden olevan osittain ristiriitaisia. Hinnoittelun täydellinen kustannusvastaavuus esimerkiksi tarkoittaisi sitä, että jokaiselle sähköverkkoon liittyneelle asiakkaalle pitäisi laatia henkilökohtaiset verkkopalvelun hinnoitteluperusteet. Käytännössä kustannusvastaavuus on jouduttu toteuttamaan keskimääräisenä — sijoittamalla asiakkaat tyyppikäyttäjäryhmiin.

Lue minkälainen voisi olla tehoperusteinen sähkön siirtohinoittelu.

kuva Antero Aaltonen