Suomi on rämpinyt taloudellisissa vaikeuksissa kohta vuosikymmenen, ja moniin verrokkimaihin nähden talous on pyörinyt surkeasti. Valtion budjetti on kroonisesti alijäämäinen useita miljardeja vuodessa, ja vientituloja kaivataan kipeästi paikkaamaan budjettia. Kun veroeuroja ei ole kassaan kilissyt, on jatkettu leikkaamista. Leikkaaminen sattuu kuitenkin aina johonkin, ja leikkaamisen vaihtoehto johonkin muualle. ”Tarvitaan uudenlaista ajattelua ja innovointia” -lausahdus kuuluu jokaiseen Suomen suosta nostavaan juhlapuheeseen.

Cleantech-ala kattaa hieman paisuneen määritelmänsä myötä jo melkein puolet Suomen vientiteollisuudesta. Se on toistuvasti huulilla, kun vientivetureita huhuillaan ja suomalaiselle huippuosaamiselle etsitään maailmalla ostajia. Sen alle kuuluu jonkinlaiseksi kestosuosikiksi noussut kiertotalous, jossa yhden jätteestä tehdään toiselle arvokas raaka-aine tai tuote. On yksi jäte, jota kiertotalouskeskustelussa ei ole juuri näkynyt, vaikka kyseessä on maailmalla satojen miljardien bisnes.

Entä jos jätetään ennakkoluulot hetkeksi sivuun ja otetaan keskusteluun jäte, mikä aiheuttaa valtavaa poliittista päänvaivaa ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Tällä jätteellä on muutama erityispiirre. Sitä on varsin vähän, se on kiinteässä muodossa ja se on vaarallista, mutta ei erityisen vaarallista verrattuna esimerkiksi muihin ongelmajätteisiin, joita kaatopaikat ovat pullollaan. Vaarallisuuteensa nähden sitä pelätään hirmuisesti — ja siihen pelkoon tietysti liittyvät yllämainitut poliittiset ongelmat. Se on siis ongelmajäte, mutta se on ongelmajäte eritoten poliittisessa mielessä.

Kyseessä on tietenkin ydinjäte — tarkemmin sanottuna käytetty ydinpolttoaine. Monilla Euroopan mailla, ja varsinkin ydinvoimalle kroonisesti allergisella Saksalla, on valtavia haasteita löytää sopivaa loppusijoituspaikkaa ydinvoimaloiden tuottamalle käytetylle ydinpolttoaineelle. Niissä toimivat ydinvoimayhtiöt ovat kuitenkin keränneet miljarditolkulla rahaa ydinjäterahastoihinsa. Tämä raha odottaa sopivaa kohdetta, kunhan ihmisten peloilla nokitteleva politiikka antaisi hieman myöden.

Kerrataanpa vielä faktat. Ydinjätettä on vähän. Se on kiinteää ja suhteellisen helppo varastoida. Se ei oikein säilöttynä ole erityisen vaarallista. Ydinjätteen vaarallisuus vähenee myös jatkuvasti — sitä nopeammin, mitä vaarallisempaa se on. Tähän liittyy paljon pelkoa ja epätietoisuutta, mutta tässä yksi asiaan liittyvä tiukka ja yllättävä fakta: Reilussa tuhannessa vuodessa käytetyn ydinjätteen säteilyannos on samaa kokoluokkaa kuin tuoreen ydinreaktoriin laitetun polttoaineen. Eli sen läheisyydessä voi oleskella, ja pienikin etäisyys tai suojaseinä tekee oleskelusta käytännössä vaaratonta. Tuhansilta maamme huoltoasemilta saa rahaa vastaan lähes rajattomasti vaarallisempiakin aineita, ja niillä kukin voi lotrata miten tykkää.

Posivan rakentamaan Onkaloon mahtuu Suomen ydinjäte vuosikymmenien ajalta. Onkalossakin noudatetaan haittaoletuksia, joita ei näe missään muualla ihmistoiminnassa: pahimmassa mahdollisessa tapauksessa, jossa aivan kaikki menee vikaan moninkertaisesti, on lisäannos ydinjätehaudan yläpuolella asuvalle ihmiselle vuositasolla vastaava, mitä hän saisi syömällä tertun banaaneja.

Näitä banaaniterttuja kuitenkin inhotaan ja pelätään — ja tässä juuri piilee se bisnes. Laskutaitoisena ja pragmaattisena insinöörikansana suomalaiset tietävät, että ydinjäte ei ole lähimainkaan niin suuri ongelma kuin sen kuvitellaan olevan. Pelko on kuitenkin voimakas ajuri ja esimerkiksi saksalaiset on historian saatossa peloteltu perin pohjin ydinvoiman ja ydinjätteiden osalta. He voisivat olla hyvinkin halukkaita maksamaan jollekin sievoisen summan rahaa siitä, että tämä kiusallinen ongelma katoaisi.

Parasta tässä on se, että ongelma katoaisi ympäristön ja ihmisten kannalta varsin kestävällä tavalla. Suomessa on mittavasti osaamista ydinjätteen turvallisesta loppusijoittamisesta ja peruskalliomme on monin paikoin miljoonien vuosien ikäistä, eikä se ole sinä aikana liikahtanut mihinkään. On aika vastaan sanomaton fakta, että jos tähän kallioon porataan joitain satoja metrejä syvä reikä, sinne suljettu materiaali myös pysyy siellä.

Minkäkokoisesta liiketoiminnasta tässä puhutaan? Saksassa ydinjäterahaston koko on reilu 23 miljardia, maailmalla puhutaan useista sadoista miljardeista. Jos ja toivottavasti kun ihmiskunta ottaa ilmastonmuutoksen tosissaan, on päivän selvää, että ydinvoimaa tullaan rakentamaan ja käyttämään jatkossakin, yhä enemmän.

Ja kuten mainoksessa sanotaan: eikä tässä vielä kaikki. Käytetty ydinpolttoaine on lähinnä uraanin melko harmitonta U-238 isotooppia (noin 95 %). Ongelmia aiheuttavat lähinnä muutamassa vuosisadassa häviävät fissiotuotteet sekä paljon kauemmin hajoava plutonium. Jos nämä aineet erotellaan toisistaan, putoaa varsinaisen voimakkaasti radioaktiivisen jätteen määrä murto-osaan nykyisestä käytetystä ydinpolttoaineesta, jossa nämä aineet ovat keskenään sekaisin. Onkalon kokoiseen, ehkä reilun miljardin maksavaan luolastoon voisi mahtua yli kymmenkertainen määrä eroteltua korkea-aktiivista jätettä nykyiseen ”sekajätteeseen” verrattuna. Kuka sanoi, ettei jätteen lajittelu ole järkevää?

Eikä tässäkään tietenkään ollut vielä kaikki. Jätteessä oleva uraani-238 voidaan muuntaa niin sanotuissa hyötöreaktoreissa uudeksi ydinpolttoaineeksi ja käyttää plutoniumin ja muiden fissiotuotteiden ohella edelleen päästöttömän energiantuotannon polttoaineena. Jo Suomen nykyinen käytetyn ydinpolttoaineen varasto riittäisi koko Suomen energiatarpeen hoitamiseen täysin päästöttömästi vuosikausiksi.

Kerrataan vielä tapahtumien kulku: Otamme rahaa vastaan toisten ongelmaksi kokemat jätteet haltuumme. Jos emme halua haudata niitä ”sekajätteenä”, voimme erotella niistä ongelmalliset aineet ja haudata vain ne pysyvästi syvälle peruskallioon. Lähitulevaisuudessa käytämme uraanissa ja plutoniumissa vielä jäljellä olevan valtavan ydinenergian määrän puhtaan energian tuotantoon — konsepti on kokeiltu jo 1960 -luvulla ja soveltuvia reaktoreita kaupallistetaan maailmalla paraikaa. Jäljelle jää lähinnä aineita, jotka atomikellon tarkkuudella häviävät muutamassa sadassa vuodessa.

Hallituksella on keskeisenä hankkeena avoin suhtautuminen kokeiluihin ja normien purku. Tässä olisi oiva paikka uudenlaiseen ajatteluun ja normien purkuun, jolla tehdä jätteestä miljardibisnestä.

Rauli Partanen
kirjoittaja on vapaa toimittaja