Kymmenissä kaupungeissa oli sähköistys jo sata vuotta sitten. Tasajännitteeseen perustuvat verkot risteilivät pitkin kaupunkia ja sisävalaistuksen lisäksi sähköllä hoidettiin katuvalaistus useimmissa kaupungeissa. Kuva: Kuopion kult.hist. museo / Victor Barsokevitsch.

Suomi käyttää sähköä nykyisin 415 kertaa enemmän kuin sata vuotta sitten. Kansakunnan jokainen molekyyli tarvitsee sähköä. Sata vuotta sitten oli kuitenkin vaikea kuvitella, että sähkö singahtaisi kansankunnan kaapin päällä näin merkittävään asemaan. Sähkö tunnettiin Suomessa jo hyvin, mutta kaikki eivät siitä ihmeemmin innostuneet.

Mikä sitten pyöritti Suomea sata vuotta sitten? Teollistuminen oli alkanut jo 1800-luvun puolivälissä, mutta se eteni nihkeästi. Varsinaista suurteollisuutta Suomeen syntyi paljon myöhemmin kuin muihin Euroopan maihin. Tosin kehitys oli reipasta sen jälkeen, kun kone saatiin käyntiin.

Pariisin maailmannäyttely vuonna 1867 potkaisi suomalaisen teollisuuden varsinaisesti vauhtiin. Näyttelyssä palkittiin suomalaisia puuhiomoteollisuuden tuotteita ja suomalaista puuosaamista hehkutettiin. Tämä hiveli suomalaisten itsetuntoa. Kansainvälisten kehujen ja kasvavan kysynnän saattelemana Suomeen syntyi nopeasti lähes 20 suuren kokoluokan puuteollisuusyritystä. Raaka-ainetta oli tarjolla metsissä ja energiaa villisti kuohuvissa koskissa. Nyt teollistumisen juna saattoi kiihdyttää vauhtiaan.

Vielä sata vuotta sitten vesivoimasta ei tehty sähköä Suomessa — tai tehtiinhän sitä jonkin verran, mutta vain muutamilla paikkakunnilla. Suurin osa teollisuuslaitoksista muunsi koskista kerättävän voiman mekaaniseksi energiaksi. Vesi johdettiin kouruja ja rännejä pitkin turbiineihin, jotka pyörittivät suoraan tai hihnojen, väkipyörien ja hammasrattaiden välityksellä tehtaiden koneita. Suurimmissa tehtaissa saattoi pyöriä jopa 30 vesiturbiinia. Sähkö ei vielä innostanut teollisuutta, koska tulosta syntyi muutenkin. ”Suomalainen suurteollisuus ei ole sähkön tarpeessa”, kirjoittivat sanomalehdet sata vuotta sitten. Vuonna 1917 Suomi käytti sähköä vain 205 gigawattituntia.

Lainsäädäntö hidasti sähköistymistä

Suomen tiukka vesilainsäädäntö esti patojen rakentamisen jokiin vielä 1900-luvun alussa. Koskia ei saanut padota kiinteillä rakenteilla. Tämä hillitsi hinkua rakentaa sähköä tuottavia vesivoimalaitoksia ja johti mekaaniseen energian käyttöön. Erityisesti vesireitin katkaisevat rakenteet olivat kiellettyjä. Tilapäisen padon sai rakentaa yhdeksi talveksi kerrallaan, mutta ennen seuraavaa kevättä pato oli purettava.

Vesistöt olivat tärkeitä valtaväyliä aikana, jolloin maatiet olivat rapakunnossa. Rautatietkin yhdistivät vasta suurimmat paikkakunnat toisiinsa. Vesistöreittejä pitkin uitettiin tukkeja, mutta niitä pitkin matkustettiin myös veneillä ja sisävesialuksilla. Siksi vesistöt oli pidettävä avoimina. Tukinuiton tarpeet ohjasivat pitkään suomalaista vesirakentamista.

Vesilaki uudistettiin vuonna 1902. Tämän jälkeen vähäliikenteisiin jokiin sai rakentaa patoja — ei kuitenkaan lohi- tai siikajokiin. Nyt sähköä tuottavien vesivoimalaitosten suunnittelu ja rakentaminen saivat vauhtia. Sata vuotta sitten vesivoimalaitosten yhteenlaskettu teho oli kuitenkin vasta 37 megawattia — nykyisin se on lähes 3200 megawattia.

Sähköistystä monella alueella

Suomalaisen sähköistyksen historia on yleensä yhtä kuin Imatrankosken valjastaminen. Imatrankosken voimalaitos valmistui kuitenkin vasta vuonna 1929. Se oli kieltämättä juuri itsenäistyneen Suomen ensimmäinen suuren kokoluokan teollinen ja valtiollinen projekti. Uudempi tutkimus kuitenkin muistuttaa, että yksityinen teollisuus, kaupungit ja jopa maatalous olivat jo pitkään touhunneet sähköön liittyvien asioiden parissa.

Sata vuotta sitten sähkövalot oli ehditty asentaa jo 38 kaupunkiin. Kaupungeissa toimi sähkölaitoksia, joilla oli omat jakeluverkot ja omat sähköä tuottavat höyryvoimalaitokset. Ensimmäinen sähkölaitos oli perustettu Tampereelle jo vuonna 1888. Myös yksityinen teollisuus tuotti joillakin paikkakunnilla sähköä omille tehtailleen. Lisäksi maaseudulle oli syntynyt omavaraisia sähkölaitoksia.

Sähkön tuotanto ja jakelu olivat sata vuotta sitten hyvin paikallista toimintaa — ehkä jopa puuhastelua. Kaupungit käyttivät sähkönsä paikallisesti ja teollisuutta kiinnosti lähinnä sen omat tarpeet. Sähköä ei vielä osattu siirtää pitkiä matkoja taloudellisesti — eikä siihen ollut tarvetta, koska pienten voimalaitosten ja höyryvoimaloiden tuotanto riitti tyydyttämään vain paikalliset tarpeet.

Alueita yhdistävä kantaverkko — ”sähkön kaukosiirto” — alkoi kehittyä Suomeen vasta Imatrankosken voimalaitoksen rakentamisen jälkeen. Näin suuren voimalaitoksen tuotannolla voitiin kattaa koko eteläisen Suomen sähköntarve.

Suomessa ensimmäinen sähkölaitosta varten suunniteltu siirtojohto otettiin kuitenkin käyttöön jo vuonna 1900. Johtoa pitkin siirrettiin sähköä 33 kilometriä 15 kilovoltin jännitteellä Lavolan voimalaitokselta Viipuriin.

Sata vuotta sitten Imatrankoski jyrisi vielä vapaana. Koskeen myöhemmin rakennettavasta voimalaitoksesta tuli suomalaisen sähköteollisuuden symboli. Kuva: Elinkeinoelämän Keskusarkisto.

Politikointia ja kinastelua

Ensimmäiset Suomen sähköistämistä koskevat valtakunnalliset strategiat luonnosteltiin jo sata vuotta sitten. Tosin asiasta oli keskusteltu ja kinasteltu koko 1900-luvun alku. Sähkön siirtotekniikassa tapahtunut kehitys ja halu ryhtyä rakentamaan suuria voimalaitoksia muokkasivat asiasta valtakunnallinen.

Suomen laajamittaista sähköistämistä ei perusteltu pelkästään teknisin tai taloudellisin väittämin. ”Kyky hyväksikäyttää tekniikan avulla valtakunnan luonnonvaroja osoittaa kansakunnan henkisen kehityksen astetta muihin maihin verrattuna”, kirjoittivat sanomalehdet innoissaan sata vuotta sitten.

Väittelyissä valtio ja yksityinen teollisuus asettuivat nopeasti vastakkain. Kun kotimaista yksityistä pääomaa oli niukasti, haluttiin valtiolle antaa aktiivinen rooli sähköntuotantoon liittyvässä yritystoiminnassa. Yksityisomistukseen perustuvaa vapaata yritteliäisyyttä kannattavat taas halusivat pitää valtion mahdollisimman kaukana yritystoiminnasta.

Vastakkain olivat myös kotimainen ja ulkomainen pääoma. Voimakkaan nationalismin hengessä korostettiin kotimaisen teollisuuden kehittämistä kotimaisin voimin. Tämän koettiin vahvistavan myös juuri saavutettua itsenäisyyttä. Esimerkiksi Imatrankosken voimalaitoksen rakentamista valtion voimin vauhditti Vuoksen vesistössä sijaitsevien koskien ajautuminen ulkomaiseen omistukseen. Koskiomistukset olivat sata vuotta sitten himottua kauppatavaraa.

Yksityisen teollisuuden ja valtiollisen sähköntuotannon jakolinja korostui ja jopa kärjistyi myöhemmin kantaverkon rakentamisessa. Jälkikäteen arvioituna valtion ja teollisuuden omistamat kantaverkot olivat selvästi keskenään kilpailevia ja osin päällekkäisiä investointeja. Jakolinja poistui vasta sähkömarkkinoiden avauduttua 1990-luvulla, kun kantaverkot yhdistettiin puoliväkisin valtioenemmistöiseksi kantaverkkoyhtiöksi. Samalla voimayhtiöt savustettiin ulos kantaverkkoyhtiön omistajuudesta.

Samankaltainen poliittinen vääntö sähkön tuotannon ja jakelun asemasta levisi myös kaupunkeihin. Vastakkain olivat sähkölaitosten kunnallinen omistus ja yksityinen omistus. ”Sähkö on joka miehen hyödyke, josta yksityiset voimayhtiöt eivät saa yksin hyötyä koko kansan kustannuksella”, kirjoittivat lehdet sata vuotta sitten. Yksityisten yhtiöiden halua ja kykyä kehittää sähkönjakelua kaupunkilaisten näkökulmasta epäiltiin vahvasti.

Rautateiden ja sähköntuotannon liitto

Kiista valtion ja yksityisen teollisuuden roolista suomalaisessa sähköntuotantojärjestelmässä sai ratkaisun odottamattomalta taholta sata vuotta sitten. Valtion suunnitelmat ryhtyä rakentamaan jättimäistä voimalaitosta Imatrankoskeen olivat jo ehtineet kauhistuttaa yksityisen teollisuuden. Pelkona oli, että valtiollinen suurvoimalaitos syrjäyttäisi markkinoilta orastavan yksityisen teollisuuden tuottaman sähkön. Samalla vielä rakentamattomien koskien arvo romahtaisi, jonka jälkeen valtio voisi ostaa ne pilkkahinnalla. Pahimmissa yksityisen teollisuuden kauhukuvissa häämötti valtiollinen sähkömonopoli.

— Käytetään pääosa Imatrankosken voimalaitoksen tuottamasta sähköstä rautateiden sähköistämiseen ja loput Viipurin kaupungissa, totesi rautatiehallituksen ja Valtionrautateiden pääjohtaja Bernhard Wuolle.

Tämä rauhoitti yksityisen teollisuuden. Rautatiehallituksen alaisuuteen perustettiin Koskivoimatoimikunta, joka aikanaan vastasi Imatrankosken voimalaitoksen suunnittelusta ja rakentamisesta.

Sata vuotta sitten sähköinsinööri Bernhard Wuolle oli ehtinyt nousta Suomen johtavaksi sähköalan asiantuntijaksi. Ensimmäiset suunnitelmat rautateiden sähköistämisestä hän oli kynäillyt vuonna 1900 asiaa pohtivan komitean sihteerinä. Takataskussa olivat myös työtodistukset Helsingin kaupungin sähkölaitoksen toimitusjohtajan hommista ja yksityisen teollisuuden omistaman Etelä-Suomen Voima Oy:n toimitusjohtajan tehtävistä. Valtionrautateiden maksamalla stipendillä Wuolle oli ehtinyt myös perehtyä rautateiden sähkötekniikkaan Saksassa kaksi vuotta kestäneen opintomatkan aikana.

Wuolteen ehdotus ei ollut yritys sumuttaa yksityistä teollisuutta. Hän oli tosissaan, vaikka rautateiden sähköistys toteutuikin Suomessa vasta 1960-luvun lopulla. Sata vuotta sitten sähkö oli kuitenkin noussut vakavasti otettavaksi voimanlähteeksi rautateillä. Euroopassa massiivinen rautateiden sähköistäminen oli jo alkanut vuosituhannen vaihteessa. Sveitsi, Saksa, Italia ja Ruotsi olivat alan johtavia maita. Sähköinsinöörinä Wuolle tiesi, että veturiin asennettu sähkömoottori on yksinkertaisempi, varmempi ja energiataloudellisempi kuin höyrykone. Sitä paitsi rautateiden sähkötekniikka kehittyi huimaa vauhtia sähkönjakelutekniikan kehityksen kainalossa.

Politikointiin pettynyt Wuolle jätti Valtionrautateiden pääjohtajan jakkaran ja Koskivoimatoimikunnan puheenjohtajuuden vuonna 1922. Tämän jälkeen hän työskenteli Teknillisen korkeakoulun professorina vuoteen 1946 asti.

Sata vuotta sitten sähköä tuotettiin vielä paikallisesti. Linnan sahan yhteydessä Pohjois-Savossa oli myös sähkölaitos. Kuva: Kuopion kult.hist. museo / Pohjois-Savo-lehti.

Valot paloivat monessa kaupungissa

Mitä kaupungeissa tapahtui sata vuotta sitten? Sähkö oli syrjäyttänyt petrolin ja kaupunkikaasun monen kaupungin katuvalaistuksessa jo 1800-luvun lopulla. Katuvalaistuksen lisäksi sähköä käytettiin myös sisätilojen valaistukseen. Sata vuotta sitten 38 kaupunkia oli ehditty sähköistää ja niissä toimi sähkölaitos. Näistä 23 oli kaupunkien omistamia laitoksia, loput olivat yksityisiä. Suuntauksena oli kuitenkin kunnallisten yhtiöiden kasvu ja yksityisten väheneminen.

Yleensä kaupungin sähkölaitos omisti sekä verkon että sähköä tuottavan voimalaitoksen. Vain kolmessa kaupungissa sähkölaitos omisti pelkän verkon, jossa jaettiin jonkun muun tuottamaa sähköä. 21 laitosta tuotti sähkönsä höyrykoneilla tai höyryturbiineilla. Vain Tampereella, Oulussa ja Viipurissa kaupungin käyttämä sähkö tuotettiin vesivoimalla.

Sata vuotta sitten kaupungissa asuva kansalainen käytti vuodessa sähköä 10–60 kilowattituntia. Pieneltä vaikuttava sähkönkäyttö ei kuitenkaan poikkea kovinkaan paljon tuon ajan keskikokoisen länsieurooppalaisen kaupungin asukkaan sähkönkäytöstä. Suurimmissa metropoleissa sähköä tosin käytetiin kolminkertainen määrä asukasta kohti.

Höyryvoimaan perustuvan sähköntuotannon rajat tulivat nopeasti vastaan. Laitoksilla ei kyetty kattamaan nousukiitoon singahtanutta kysyntää. Uusien höyryvoimalaitosten rakentaminen oli kuitenkin kallista. Laitosten käyttämien polttoaineiden hinnat olivat korkealla ja alttiina kansainvälisille suhdanteille. Osa kaupungeista onnistui ostamaan sähköä lähialueiden teollisuudelta, mutta perusteellinen muutos kaupunkien sähkönhankinnassa tapahtui vasta sähkön siirtotekniikan parantumisen jälkeen. Tämän jälkeen sähköä voitiin siirtää voimajohdoilla kaupunkeihin vähän kauempaakin.

”Maaseudun sähköistys ei kannata”

Maaseudun sähköistys vaikutti kannattamattomalta ja epätoivoiselta toiminnalta vielä sata vuotta sitten. Sähkön vähäiseksi arvioitu kysyntä ei olisi tehnyt jakeluverkko- tai voimalaitosinvestoinneista kannattavia kuin ainoastaan rikkaimmilla viljelysseuduilla. Sata vuotta sitten maatalouden sähköistysmahdollisuuksia arvioitiin Ruotsin mallin mukaan peltoalan perusteella. Tämän periaatteen mukaan sähköä kannattaa jaella vain siellä, missä viljellyn maa-alueen pinta-ala on vähintään 25–30 prosenttia koko maapinta-alasta.

Asiantuntijoiden pessimistisestä asenteesta huolimatta maaseudulle perustettiin suhteellisen paljon ja melko aikaisessa vaiheessa sähkönhankinnassa omavaraisia sähkölaitoksia. Ne saivat sähkönsä paikalliselta tehtaalta, sahalta, myllystä tai meijerin voimakoneesta. Jos alueelle oli mahdollista rakentaa vesivoimalaitos, saatettiin melko syrjäiselläkin paikkakunnalla ryhtyä reippaasti toimeen. Jakeluverkkojen ja voimalaitosten rakennustöistä huolehti usein Keskusosuusliike Hankkija.

Tärkeää oli ”paikallisen väestön valppaus ja harrastus asiaan, sen aulius auttaa ja helpottaa sähköistämisen toteutumista sekä ottaa osaa siitä johtuviin kuluihin ja kustannuksiin”, kuten lehdissä kirjoitettiin.

teksti Petri Sallinen

Lähteet
Timo Herranen — Valtakunnan sähköistyskysymys
Suomen Vesivoimayhdistys ry — Suomen vesivoima
Suurpadot Suomen osasto ry — Voimaa koskesta
Valtionrautatiet 1862–1937
Sähköradat Oy — Kolme vuosikymmentä rautateiden sähköistystä
Tilastokeskus