Kivihiilen puolestapuhujaa katsotaan Suomessa samalla tavalla vieroksuen kuin vielä jokunen aika sitten Naton kannattajia. Kivihiiliallergia vie kuitenkin Suomen ojasta allikkoon — allergialle ei ole edes lääkettä. Hiililauhdevoiman hupeneminen ja kivihiilen käytön väheneminen yhteistuotannossa johtavat sähköpulaan ellei torjuviin toimiin ryhdytä. Kivihiilen käyttö on vähentynyt Suomessa kolmasosaan kymmenessä vuodessa. Kivihiilen merkitys ja sen hyvät puolet ovat jääneet vähäiselle huomiolle.

Kivihiili on edullinen polttoaine. Tämä on oivallinen ominaisuus huoltovarmuuden kannalta. Maailman ylivoimaisesti suosituin polttoaine sopii kaikenlaisiin kiinteän polttoaineen voimalaitoksiin. Kivihiiltä voidaan varastoida pitkäksi aikaa ja sen toimitusvarmuus on hyvä. Lisäksi kivihiili tarjoaa tiukassa paikassa parhaan suojan kuluttajille. Kivihiilen korvaaminen kotimaisilla polttoaineilla on vaikeaa.

Kivihiilen ajojahti konkretisoituu Suomen suurimmissa kaupungeissa ja laudesähköä tuottavissa voimalaitoksissa. Jos maailman parhaimmiksi arvostetut lämpöä ja sähköä tuottavat voimalaitokset suljetaan ja kaukolämpöä ryhdytään tuottamaan hajautetun lämpökeskusverkoston avulla, vähenee sähköntuotantokapasiteetti selvästi nykyisestä.

Pienet toimijat seuraavat tunnetusti isojen esimerkkiä. Uusia sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksia ei Suomeen ole näillä näkymin tulossa. Uuteen sähköntuotantoon ei kannata investoida alhaalle painuneen sähkön markkinahinnan vuoksi. Samalla edullista ja voimakkaasti tuettua tuulisähköä tulvii naapurimaissa markkinoille. Verotus taas heikentää kaukolämmön kilpailukykyä.

Kansainvälisessä vertailussa Suomen kivihiiliallergia on poikkeus. Kiina voi vielä 2020-luvullakin lisätä hiilen käyttöä, vaikka Pariisin viitoittamalla ilmastotiellä kuljettaisiin. Lähempi vertailukohde löytyy EU:sta. Saksassa kivihiili on elänyt viime vuosina renessanssia. Syynä on sähkön ja lämmön tuotannon tehokkuus ja kasvava suosia. Kivihiileen perustuvaa sähkön ja lämmön yhteistuotantoa pidetään Saksassa peräti järkevänä ratkaisuna. Suomen maailmalla esimerkiksi kelpaava sähkön ja lämmön yhteistuotanto ui kuitenkin vastavirtaan — hiiliallergiaan sairastuneet poliitikot eivät enää välitä sähkön ja lämmön yhteistuotannosta.

Suomen kansallisen energiapolitiikan kärkihanke onkin ristiriitainen. Hiilineutraalia tulevaisuutta tavoitellaan siirtymällä kustannustehokkaaseen uusiutuvan energian käyttöön. Miten tässä voidaan onnistua, jos kotimaista biopolttoainetta ei ole riittävästi tarjolla tai jos sen käyttö energiantuotannossa on liian kallista?

Toistaiseksi metsähakkeen käyttö energiantuotannossa ei ole kasvanut toivotulla tavalla — päinvastoin. Äänekosken biotuotetehdas tuo sentään tilastoihin kasvupiikin. Puusta sellua ja jalosteita tuottavien Kuopion, Kajaanin, Kemijärven ja Kemin laitoksien varaan ei kuitenkaan voi laskea. Toivottavasti näilläkin laitoksilla olisi tarpeellinen biovaikutuksensa.

Kukaan ei halua työntää kapuloita hiilineutraalin Suomen kehityksen rattaisiin. Pari reunaehtoa on kuitenkin muistettava. Kivihiilestä luopumisen välittömät ja välilliset vaikutukset on huolella selvitettävä. Samalla taitaa olla pakko tukea kivihiiltä korvaavien polttoaineiden käyttöä — mahdollisimman viisailla energiapoliittisilla päätöksillä. Toisaalta vanhojakin tukijärjestelmiä pitäisi purkaa ja viedä kehitystä kohti markkinaehtoista toimintaa.

Suuressa kuvassa sähkön ja lämmön yhteistuotantoa on syytä vaalia — ei syrjiä. Poliitikot eivät kuitenkaan näytä kuuntelevan asiantuntijoita ja tutkijoita — toisin kuin virkamiehet. Miten muuten voidaan selittää päästökaupan kanssa kilpailevat ohjauskeinot, kuten hiilidioksidivero. Kivihiilestä luopuminen ilman korvaavaa vaihtoehtoa on tyhjänpäiväistä idealismia, jonka seuraukset yhteiskuntaa tuntee nahoissaan.

Hiiliallergia, tuulivimma ja biohuuma aiheuttavat ongelmia — kun soppaan sekoitetaan hampaaton päästökauppa, on jälki tuhoisaa. Onko pallo vielä poliitikkojen hallussa?

Markku Niskanen
tiedekirjailija, vapaa toimittaja